Suomen tuulivoimayhdistys arvioi, että vuoden lopussa Suomessa seisoo ainakin 700, mutta ehkä jopa 800 tuulimyllyä.

Yhdistyksen toiminnanjohtaja Anni Mikkonen arvioi, että viime vuoden rakentamisennätys lyödään tänä vuonna. Viime vuonna tuulivoimalla tuotetun sähkön tuotanto kasvoi kolmanneksella edelliseen vuoteen verrattuna.

Mikkonen toteaa kuitenkin, että vaikka Suomi oli viime vuonna yksi suurimmista investoijista Euroopassa, samaan aikaan Saksassa rakennettiin kymmenkertainen kapasiteetti.

Ruotsalainen tuulivoimayhtiö OX2 on syksyn aikana rakentanut Perämeren rannalle Kokkolaan neljää tuulimyllyä. Niiden pitäisi olla valmiina lokakuun lopussa. Liittäminen sähköverkkoon vie aikaa vielä pari viikkoa valmistumisesta.

Tuulivoimayhtiön projektijohtaja Pasi Tammivaara arvioi, että yhden voimalan pystytykseen menee kerrallaan viikko, jos tuuli sallii. Turvallisuuden vuoksi työt on keskeytettävä kovalla tuulella.

– Kun torneja pystytetään, tuuliraja on 10 metriä sekunnissa. Lapoja nostettaessa raja on 8,5 metriä. Odottelu on tälle alalle tyypillistä, koska voimaloita rakennetaan hyvätuulisille paikoille.

Säätä seurataankin herkeämättä ja monella mittarilla. Pienikin tauko kovassa tuulessa pistää työmaahan vipinää, sillä työt edistyvät paljon yhdessäkin tunnissa.

Sopivaa säätä odoteltaessa esimerkiksi torniosaan on kiinnitetty nostureiden koukut valmiiksi, jolloin itse nosto tapahtuu muutamassa minuutissa.

Voimalatyömalla työn intensitetti vaihtelee päivän mittaan paljon. Pitkiä odottelu- ja valmistelujaksoja seuraavat kiihkeän toiminnan hetket. Työtä voidaan tehdä kymmenen tuntia kerrallaan, jos vain tuuli sallii.

Ennen voimalan pystytystä on täytynyt tehdä pohjatyöt tontilla ja rakentaa tiet alueelle.

Kokkolassa vaikeuskerrointa on nostanut työskentely pohjavesialueella. Se toi mukanaan maaperän suojauksen. Lisäksi tuulimyllyjen perustuksia ei voinut perinteiseen tapaan rakentaa kokonaan maan alle, vaan maata oli läjitettävä päinvastoin ylöspäin keoksi.

Nordex-yhtiön valmistamien voimaloiden napakorkeus on 134 metriä ja lavat ulottuvat noin 200 metriin. Yhden lavan pituus on 63 metriä.

Suurpetojen määrä on lisääntynyt Pohjanmaan riistakeskuksen alueella. Metsästäjät näkivät tammikuun ja elokuun alun aikana esimerkiksi karhun yli tuhat kertaa ja susia vielä sitäkin useammin.

Suurpetoja eli karhuja, susia, ilveksiä ja ahmoja nähtiin pohjalaismaakunnissa yhteensä yli 3 000 kertaa. Määrä on suurin sen jälkeen, kun metsästäjät ottivat sähköisen merkintäjärjestelmä Tassun käyttöönsä vuonna 2009.

– Määrä on kasvanut yllättävän paljon, varsinkin susien ja karhujen osalta, toteaa Suomen metsästäjäliiton Pohjanmaan piirin puheenjohtaja Jukka Hautala.

Pohjanmaan riistakeskuksen alue ulottuu kaikkien pohjalaismaakuntien alueille. Hautala pitää suurpetojen määrää jo huolestuttavana.

– Lasten koulumatkat hankaloituvat, kun he odottavat tienvarsissa koulukyytiä. Kotieläinyrittäjille tulee enemmän vahinkoa, varsinkin lammastilallisille, mutta myös nautakarjatiloille.

Yhteistyöryhmälle tyrmäys maakuntaliitolta

Metsästäjäliiton Pohjanmaan piiri pyysi Etelä-Pohjanmaan maakuntaliittoa perustamaan suurpetoyhteistyöryhmän. Se olisi toiminut asiantuntijana suurpetoihin ja niiden hallintaan liittyvissä kysymyksissä. Vastaavanlainen työryhmä on perustettu esimerkiksi Satakunnassa.

Etelä-Pohjanmaan maakuntaliitto kuitenkin hylkäsi ehdotuksen. Se katsoi, ettei asia kuulu maakuntaliiton ydintoimintaan, eikä sillä ole tällä hetkellä resursseja työryhmän perustamiseen.

Metsästäjäliiton Pohjanmaan piirissä oltiin päätökseen pettyneitä. Hautalan mukaan ryhmälle olisi tarvetta etenkin suurpetoihin liittyvissä konfliktitilanteissa. Suurpetoyhteyistyöryhmä toisi esiin myös paikallisten ihmisten näkemyksiä.

– Ihmisiltä alkaa loppua kärsivällisyys. Vähän ihmetyttää tällainen haja-asutusalueiden syrjintä. Täällä pitää tulla toimeen petojen kanssa, mutta kehä kolmosen sisäpuolella ei tarvitse.

Konflikteja syntyy muun muassa kun suurpeto käy koti- tai lemmikkieläimen kimppuun. Silloin suurpetoyhteistyöryhmä voisi ottaa kantaa siihen, miten toimitaan, ja myönnetäänkö ylimääräisiä kaatolupia.

Toholammin seurakunta ei lakkauta toista nuorisotyöntekijän virkaa ainakaan toistaiseksi. Näin siis molemmat kaksi nuorisotyöntekijää saavat jatkaa.

Säästösuunnitelmat aiheuttivat poikkeuksellisen palauteryöpyn, ja osa kuntalaista oli valmiita eroamaan kirkosta säästöjen vuoksi. Muun muassa nettiadressiin kerätyt yli 750 nimeä ja muutama sata nimeä kaupoissa olleista listoista saivat kirkkoneuvoston päättäjät pyörtämään esityksensä.

Kirkkovaltuuston piti käsitellä säästöesityksiä tiistaina, mutta neuvosto järjesti ylimääräisen kokouksen ja veti esityksensä pois yksimielisesti.

"Seurakuntalaisten tahtoa kuunneltava"

Kirkkovaltuutetuille ojennettiin tiistaina yli 1 000 nimen lista nuorisotyön puolesta. Valtuuston puheenjohtaja Heikki Liinamaa myöntää, että laajalla vastarinnalla oli vaikutusta.

Tuki ja kannatus tietenkin mykistävät, kiitos siitä. Nuorisotyönohjaaja Jani Heinineva

– Seurakuntalaisia on pakko kuunnella. Nyt on ajateltava asioita myös inhimilliseltä puolelta, eikä vain talousnäkökulmasta, joka väistämättä tulee ensimmäisenä mieleen, sanoo Liinamaa.

Liipaisimella oli seurakunnan nuorisotyönohjaaja Jani Heininevan virka. Neuvoston päätös huojensi:

– Tämä on ollut sirkusta, mutta nyt on hyvä fiilis. Tuki ja kannatus tietenkin mykistävät, kiitos siitä. Tuntui hyvältä huomata, ettei viiden vuoden työ ole mennyt todellakaan hukkaan. Suun nostaa hymyyn tällaisella perusvakavallakin ihmisillä. Myöhemmin nähdään, onko tällä vaikutusta, kommentoi Heinineva.

Seurakunnan verotulot ovat tippuneet reippaasti jo parin vuoden ajan. Nyt työryhmät hakevat noin 150 000 euron vuosisäästöjä muun muassa kiinteistöjen myynnistä. Työntekijöiden vähentäminen on valtuuston puheenjohtajan mukaan viimeinen keino.

Vuoden vaihteen jälkeen valtuusto lyö lukkoon, mistä Toholammin seurakunta jatkossa karsii.

– Ei se niin vaikea ollut kuin ensin tuntui. Ajattelin, että kun olen niin kauan ajanut autoa, niin pitäähän sitä osata! muistelee kokkolalainen, 80-vuotias Sinikka Viiperi vuodentakaista autokauppaa. Hän tarttui ensi kertaa automaattivaihteisen auton rattiin tehdessään kauppoja miehensä Riston, 83, kanssa.

Vähän jännitti aluksi, mutta tutustumiseen riitti ajo autoliikkeen takapihalla ja pikku mutka tien päällä.

– Myyjä kierrätti pikkuisen aikaa, ja se oli siinä. Sanoi, ettei hänen kannata vieressä istua, vaan hän menee myymään lisää autoja, nauraa Sinikka.

Samana päivänä Sinikka jo ajoi Kokkolasta Kaustiselle.

Ajattelin, että kun olen niin kauan ajanut autoa, niin pitäähän sitä osata! Sinikka Viiperi

Automaattivaihteistot yleistyvät uusissa autoissa nopeasti. Koko maassa viime vuosina käyttöönotetuista henkilöautoista käsivalintaisia oli enää 51 prosenttia. Automaattien osuus oli 40 ja portaattomien 9 prosenttia. Portaattoman vaihteiston autoissa vaihteet vaihtuvat automaattisesti ja portaattomasti niin, että moottorin kierrosluku pysyy mahdollisimman tasaisena.

Tiukimmin vaihdekepistä on pidetty kiinni uusissa autoissa tällä vuosituhannella Kainuussa, Etelä-Pohjanmaalla, Pohjois-Karjalassa ja Pohjois-Savossa. Automaattien osuus uusien kaupassa taas on suurin Uudellamaalla ja Keski-Pohjanmaalla.

Sinikka Viiperi sanoo haaveilleensa automaatista salaa. Hän ajatteli kuitenkin pärjäävänsä vanhalla autolla, kunnes pojat vakuuttivat hänet uuden tarpeesta. Risto on tyytyväinen helpotukseen, jonka tekniikka kuskille tuo:

– Käsiä tarvitaan lähinnä ratissa, jalkoja ei juuri missään.

Automaattivaihteiset autot ovatkin yleistyneet viime vuosina nopeasti myös iäkkäillä. Yhä useampi eläkeiän ylittänyt hankkii uuden automaattivaihteisen auton, koska auton hallinnasta ja ajamisesta halutaan helpompaa.

Trafin tilastojen mukaan uuden auton ostajista yli kymmenen prosenttia on yli 70-vuotiaita, ja vielä useampi hankkii uuden auton eläkeiässä. Esimerkiksi Kantar TNS:n Autoilijabarometriin ja Uuden Auton Ostajat -tutkimuksen mukaan tyypillinen uuden auton ostaja on yli 60-vuotias mies.

Autokaupoista kerrotaan, että ikääntyvillä on automaattiin siirtymiseen aluksi jonkinasteinen kynnys. Liikenneturva taas on törmännyt isoon määrään ennakkoluuloja: automaattivaihteisten autojen uskotaan olevan kalliimpia ja myös kuluttavan enemmän. Moni myös luulee, ettei niillä voi vetää peräkärryä tai että autoa ei voi hinata käyntiin. Ikäihmiset kantavat huolta myös siitä, että kuljettajan riski nukahtaa rattiin kasvaa, kun hänen ei tarvitse vaihtaa vaihteita.

Liikenneturva yrittää aktiivisesti houkutella ikäihmisiä vaihtamaan vaihdekepin automaattiin: se toisi lisää aikaa liikenteen havainnointiin eikä auto toisaalta esimerkiksi sammu keskellä liikennettä.

Nyt on juhlaa, kun ei tarvitse kuin kaasuttaa ja jarruttaa Sinikka Viiperi

Sinikka Viiperi allekirjoittaa automaattivaihteisen auton helppouden. Vanhan käsivaihteisen kanssa sai olla tarkkana: se muun muassa sammui herkästi risteyksessä.

– Nyt on juhlaa, kun ei tarvitse kuin kaasuttaa ja jarruttaa, sanoo Viiperi.

Hän pitää nykyistä autoa myös selvästi turvallisempana.

– Jää aikaa muulle seuraamiselle, kun ei tarvitse keskittyä vaihteisiin. Kun vanhenee, hoksottimet hidastuvat muutenkin. On hyvä, että on aikaa enempi!

– Istuu kyytiin ja antaa auton mennä. Vähän ratista kääntää, tiivistää Viiperi.

Kansanedustaja (kd.) Peter Östmanin mukaan postilaatikkoihin on jaettu alkusyksyllä juutalaisvastaista materiaalia Pohjanmaan kunnissa, ainakin Luodossa, Pietarsaaressa ja Uudessakaarlepyyssä.

Lisäksi lokakuun alussa Helsingin paikallisbusseissa on nähty Östmanin mukaan juutalaisvastaisia viestejä sisältäviä ilmoituksia.

Östman kertoo, että samoja ilmoituksia on liimailtu myös Helsingin rautatieaseman oviin, Pelastusarmeijan rakennukseen ja eduskunnan edustalla oleviin patsaisiin.

Östman jätti aiheesta kirjallisen kysymyksen hallitukselle torstaina. Hän haluaa, että hallitus puuttuu lisääntyvään juutalais- ja muukalaisvastaiseen toimintaan.

Yritys saada hyvää halvalla on osoittautunut hankalaksi yhtälöksi Keski-Pohjanmaalla. Se on koettu viime viikkoina kantapään kautta, kun vanhukset ja vammaiset on koetettu saada kulkemaan asioilleen sujuvasti, mutta aiempaa edullisemmin.

Maakunnan kunnat siirsivät sote-palvelujensa järjestämisen vuoden alusta Soiten (Keski-Pohjanmaan sosiaali- ja terveyspalvelukuntayhtymän) järjestettäväksi. Yksi Soiten isoista tavoitteista oli leikata kuljetuspalveluiden kustannuksia: vanhuksille ja vammaisille piti saada lakisääteiset kyydit neljänneksen halvemmalla kuin ennen.

Soite päätti perustaa kyytikeskuksen, joka toimii kuljetusten "taksikeskuksena". Keskus välittää tilaukset vapaana oleville takseille ja yhdistää kuljetuksia niin, että samassa autossa voi matkustaa useampi henkilö. Soite kilpailutti sekä palvelukeskuksen toiminnan järjestämisen että itse taksit.

Soittaminen tällaiseen keskukseen ei onnistu "Pertsalta" millään Äiti Arja Puumala

Muutos aiempaan oli valtava sekä vanhuksille ja vammaisille että taksikuskeille. Enää kyytiä tarvitseva ei soittanutkaan suoraan tutulle taksikuskille, vaan Kyytikeskukseen, jonka välittämässä autossa saattoi olla takapenkillä jo toinenkin matkustaja valmiina kun ennen matka taitettiin yksin.

Kaikki tuntui menevän pieleen aina kilpailutuksen järjestämisestä näihin päiviin saakka.

Kaoottinen alku

Soiten tarjouskilpailun voitti Speys Oy, ja sen pyörittämä Kyytikeskus aloitti toimintansa syyskuun alussa. Ensimmäiset päivät olivat kaoottisia. Puhelinlinjat ruuhkautuivat, kyytien saamisessa oli viiveitä tai auto jäi kokonaan saapumatta.

Omaisten mukaan uusi järjestelmä oli myös liian monimutkainen ja vaikea esimerkiksi kehitysvammaiselle. Tuttu kuski ymmärsi asiakasta, uusi keskus ei.

– Soittaminen tällaiseen keskukseen ei onnistu "Pertsalta" millään. Hän ei muista sanoa nimeään, hän aloittaa puolivälistä asiaa. Hänen puheestaan ei saa tolkkua, ellei häntä tunnista äänestä. Lisäksi keskuksessa voi olla jonoa tai jopa robotti. Poikani oli aivan ymmällään ja sanoi heti: äiti, minä en osaa, kertoi Arja Puumala.

Jo ensimmäiseksi viikonlopuksi Kyytikeskukseen jouduttiin lisäämään henkilöstöä vastaamaan puhelimeen. Myös taksien käytössä ollut tilausjärjestelmä tökki. Kyytikeskus välitti tilaukset autoihin kuljettajien käytössä olevaan älypuhelinaplikaatioon.

Speys joutui kehittämään kovalla kiireellä puhelinsovellustaan, lokakuun alussa kuskeilla oli käytössään jo kolmas ohjelmistoversio. Soiten mukaan tämä oli jo sellainen, joka ei ollut enää esteenä palvelun toimivuudelle.

Silti valituksia sateli edelleen Kyytikeskuksen toiminnasta kuukausi toiminnan aloittamisen jälkeen. Soiten toimitusjohtaja Ilkka Luoma joutui harvinaislaatuisessa mielipidekirjoituksessaan Keskipohjanmaa-lehdessä pyytämään anteeksi kangerrellutta alkua.

Myös Speysissa ihmeteltiin, miksi palvelu ei toimi toivotulla tavalla. Yhtiö lähti selvittämään asiaa tilastoista ja huomasi että Kokkolan takseista 30 prosenttia hylkää tai jättää huomioimatta tilauksen. Syytä tähän selvitetään edelleen.

Yhtenä syynä voi olla se, että autoissa on nyt käytössä kaksi tilausjärjestelmää, taksien oman tilauskeskuksen laite ja Soiten Kyytikeskusen kännykkäsovellus. Nämä järjestelmät eivät vielä keskustele keskenään. Taksien oma järjestelmä muuttaa auton tilan automaattisesti varatuksi, kun kyyti on päällä. Sen sijaan Speysin järjestelmässä kuskin on muistettava tehdä sen itse.

Oman mausteensa soppaan tuo se, että Kokkolan taksit olisivat myös itse halunneet ryhtyä pyörittämään Kyytikeskusta, mutta hävisivät tarjouskilpailun Speysille. Taksiyrittäjät kiistävät epäilyt sabotoinnista, heidän mukaansa Speys välittää tilaukset liian aikaisin autoihin. Tämän vuoksi kuskit eivät aina halua sitoutua niihin, koska odotusaikana voi mennä normaalikyytejä sivu suun.

Toivoisi, että se kyyti tulisi heti kun väsähtää, mutta kun se ei tule Kerttu Rantala

Ongelmat tuppaavat usein kasaantumaan, niin Kyytikeskuksessakin. Kuin pisteenä i:n päälle asiakkaille normihintaisena mainostetuista kyytitilauksista olikin peritty palvelumaksu. Kyse oli teleoperaattorin virheestä.

Kyytien epävarmuuden takia moni asiakas on vähentänyt liikkumistaan murto-osaan entisestä. Esimerkiksi 95-vuotias Kerttu Rantala on käyttänyt viime kuukauden aikana vain kolme, neljä taksimatkaa aikaisemman kahdenkymmenen sijaan.

– On se vaikuttanna minun kulkemiseen, kun jotenkin tympäsee. Siellä perillä väsyy siihen oottamiseen, kun ei koskaan tiiä, minkälaiseen jonoon joutuu. Toivoisi, että se kyyti tulisi heti kun väsähtää, mutta kun se ei tule, Kerttu kertoi Ylelle.

Hallinto kompuroi kilpaa kyyditysten kanssa

Hallinnollisesti Kyytikeskus tuntui syntyvän onnettomien tähtien alla. Viitteitä tästä oli jo ilmassa, kun Soiten hallitus ratkaisi tarjouskilpailussa Speysin Kyytikeskuksen yrittäjäksi. Kaksi demariedustajaa jätti päätöksen eriävän mielipiteen. Heidän mukaansa tarjouskilpailun pisteytyksen kriteerit olisi pitänyt tuoda hallituksen hyväksyttäväksi. Hallituksen demarijäsenet pelkäsivät, että klilpailutuksessa ei huomioida riittävästi vanhusten ja vammaisten erityistarpeita kyyditysten suhteen.

Kyytikeskuksen ongelmien käsittely nousi uudelle tasolle, kun Iltalehti käsitteli laajassa artikkelissaan muun muassa kilpailutukseen liittyvistä epäilyttävistä piirteistä.

Sähköpostitse käyty tarjouskilpailu jätti epäilyksen varan siitä, olisiko tieto tarjousten euromääristä voinut vuotaa Soiten ulkopuolelle. Soite lupasikin ottaa opikseen ja käyttää jatkossa ainoastaan kirjekuorissa vastaanotettavia tarjouksia.

Kun hallituksen kokouksessa pyydettiin nähtäville tarjousten avaamispöytäkirjaa, sen löytyminenkin kesti erään kokouksessa olleen mukaan 38 minuuttia.

Kun Kyytikeskuksen toiminta tökki, huomio kohdistui pieniinkin yksityiskohtiin.

Tämä kaikki johti siihen, että Soiten hallituksen varapuheenjohtaja Pekka Nurmi (kok.) ja valtuuston puheenjohtaja Sari Innanen (kesk.) tekivät yllätystarkastuksen Soiten hankintatoimistoon. Siellä nähdyt asiakirjat saivat Nurmen vaatimaan Speys-sopimuksen välitöntä purkua. Nurmi koki saaneensa hallituksen jäsenenä väärää tietoa kyytikeskuspäätöksen pohjaksi.

Kyse oli ennen kaikkea Speysin esittämästä osaamisesta ja aiemmista asiakkuuksista eli niin sanotuista referensseistä. Vuoden ikäinen firma kertoi tehneensä töitä muun muassa puolustusvoimille ja useille suurille pörssiyrityksille. Toimitusjohtaja Jouko Sipilä myönsi, että mukaan oli otettu Speysille teknisen järjestelmän toimittaneen Attracs Oy:n referenssejä. Tämä sen vuoksi, että Soite oli pyytänyt tarjousta kokonaisratkaisusta eli siihen kuuluivat kyytikeskuspalvelu ja tekninen järjestelmä.

Ongelmallisia tuplarooleja ja horjuvaa luottamusta

Speys-keskustelussa esille nostettiin myös Kokkolan kaupunginvaltuuston puheenjohtajan Bjarne Kalliksen (kok.) rooli Speysin hallituksen jäsenenä. Kokkolalla on yksinkertainen enimmistö Soiten päätöselimissä.

Ylen haastattelema julkishallinnon eettisyyttä tutkinut professori näki Kalliksen tuplaroolin ongelmallisena. Bjarne Kallis teki johtopäätöksen ja erosi Speysin hallituksesta, koska ei halunnut riskeerata kaupungin tai Speysin mainetta tämän enempää.

Kun keskustelun Kyytikeskuksen ympärillä kuumentui, myös Soiten hallituksen puheenjohtaja Veikko Laitila kertoi kadottaneensa luottamuksensa Speysin toimintaan.

Tässä yhteydessä hän ei kuitenkaan ollut vielä valmis kutsumaan Soiten hallitusta koolle ylimääräiseen kokoukseen, vaan olisi odottanut liki kuukauden päähän aikataulun mukaiseen kokoukseen.

Kolme päivää myöhemmin Soite ilmoitti ylimääräisestä kokouksesta. Sen ei ollut määrä tehdä Kyytikeskusta koskevia päätöksiä, vaan antaa hallituksen jäsenille tilannekatsaus. Myös uudet hallituksen jäsenet haluttiin perehdyttää asiaan paremmin. Ylimääräisessä kokouksessa keskusteltiinkin pitkään, mutta varsinainen päätös kyytikeskussopimuksen jatkosta ja mahdollisista korvauksista syntyy seuraavassa hallituksen kokouksessa lokakuun loppupuolella.

Kyytikeskuksen ei pitänyt lisätä Soiten henkilöstömäärää. Nyt Soiteen on kuitenkin palkattu kuljetuskoordinaattori, jolla on kädet täynnä järjestelmän kuntoon saamisessa Speysin ja taksikuskien kesken. Kuvaavaa on, että hänelle sähköpostia lähetettäessä tulee takaisin automaatinen vastausviesti:

Kokkolalainen 95-vuotias Kerttu Rantala on lähdössä kauppaan. Kello on kahdeksan aamulla, kun hän soittaa itselleen taksikyydin kaksi tuntia etukäteen niin kuin uudesta Soiten kyytikeskuksesta on opastettu.

Näin pitkä ennakointi on Kertun mielestä vaikeaa, koska menoistaan ei aina tiedä. Myös kelloon tuijottelu harmittaa.

– Onhan se hankalaa, kun koko ajan pitää katsoa kelloa, että joko minä lähen alas vai enkö vielä, istunko vielä kämpässä vai mitä teen, Kerttu Rantala sanoo.

On se vaikuttanna minun kulkemiseen, kun jotenkin tympäsee Kerttu Rantala

Häntä kismittää hiukan myös se, että menomatkaa tilatessa pitäisi mielellään tietää jo paluuaikakin. Ainakin sitä kysytään joka kerran. Niin tälläkin kertaa, kun Kerttu soittaa itselleen taksia:

– Kyllä minä tulen takaisin, mutta enhän minä vielä tiiä, jos käyn apteekissakin samalla. Minä soitan sitten, kun oon valmis, Kerttu ehdottaa puhelimessa kyytikeskuksen virkailijalle.

Se sopii, mutta virkailija muistuttaa, että paluukyyti on sitten tilattava vähintään puolta tuntia ennen lähtöä.

Tunnin myöhässä oleva taksi uuvuttaa vanhuksen

Keski-Pohjanmaan sote-kuntayhtymä Soite kilpailutti vanhusten ja vammaisten kyytijärjestelyt keväällä. Se halusi järjestellä lakisääteiset taksikyydit uudenlaisen keskuksen kautta, ja kilpailutuksen voitti Speys Oy.

Syyskuussa aloittanut kyytikeskus on ollut kuitenkin toistuvasti ongelmissa. Välillä tilattu kyyti on jäänyt saapumatta tai myöhästynyt pahimmillaan tunteja.

Tällä kertaa Kerttu Rantalan taksi tulee ajoissa kello 10, mutta aina näin ei ole. Kerran hän joutui odottamaan taksia lähes tunnin.

– Pahintahan on se odottaminen ja väsyminen. Istua nyt tuossa eteisessä ja vahata, milloin se tulee ja arvuutella, onko se tuo taksi. Minä oon jo tarjonna ihtiä muitten ihmisten kyytiin, kun luulin, että se on taksi, Kerttu tuumaa ja ryyppää pullostaan sokerista juomaa, jotta verensokeri pysyy tasaisena.

Mitä ne selekkaa niistä papereista ja päivämääristä. Minä tarvihten vain auton ja sanon kuskille, että nyt mennään ja se vie Kerttu Rantala

Kyytien epävarmuuden takia Kerttu ja moni muu hänen ikätoverinsa ovat vähentäneet liikkumistaan murto-osaan entisestä. Esimerkiksi Kerttu on käyttänyt viime kuukauden aikana vain kolme, neljä taksimatkaa aikaisemman kahdenkymmenen sijaan.

– On se vaikuttanna minun kulkemiseen, kun jotenkin tympäsee. Siellä perillä väsyy siihen oottamiseen, kun ei koskaan tiiä, minkälaiseen jonoon joutuu. Toivoisi, että se kyyti tulisi heti kun väsähtää, mutta kun se ei tule, Kerttu sanoo.

Näitä tarinoita on useita. Osa vanhuksista myös tilaa itse taksin ja maksaa sen täysimääräisesti omasta pussistaan. Kerttu ei ole kustantanut matkojaan itse, kun ei voi.

– Ei mulla ole varaa siihen, että rupeaisin omilllaan kulukemaan. Vähennän sitten liikkumista.

Paluukyydin tilaamisessa ongelmia

Kerttu on saanut nyt tehtyä ruokaostokset. Tällä kertaa hän ei jaksa muuta, ei käydä apteekissakaan. On aika tilata kyyti takaisin. Kyytikeskuksen numero on Kertun matkapuhelimen pikavalikossa.

– Ei kuulu mitään, Kerttu sanoo.

Minä kuuntelen. Puhelimesta kuuluu hiljaa musiikkia. Laitan puhelimen kuuntelua suuremmalle.

– Se on odotusmusiikkia, sanon. Olet ilmeisesti jonossa.

Jonotuksen ja usean minuutin asioiden selvittelyjen jälkeen puhelu katkeaa tai ainakin toisessa päässä on niin pitkään hiljaista, että Kerttu sulkee puhelimen.

Vanha tyyli takaisin, että auto tulee silloin, kun se tilataan, eikä selekata papereita eikä kysytä päivämäärää eikä kengännumeroa Kerttu Rantala

– Ei tästä nyt tule mitään, Kerttu tuskastuu.

Otan kyytikeskukseen uuden puhelun. Jälleen jonotusta. Kerttu alkaa hermostua. Puhelimesta vastaa nyt eri henkilö kuin ensimmäisellä kerralla. Taas selvitellään tietoja: mistä olet ottanut kyydin, missä olet, minne menet ja milloin.

Kerttu vaatii, että taksin pitää tulla pian, ja lopulta virkailija lupaa, että kyyti tulee 20 minuutin kuluttua. Kerttu ei ole ollenkaan tyytyväinen kyytikeskukseen:

– Ei tässä jaksa istua ja ootella. Sitten (puhelimessa) kysellään kaikenlaista ja aletaan tiedustella, onko se kyyti huomiselle. Minä sanoin, että ei kun nyt justiin. Ei ne jouda hakemaan minua ajallaan. Mitä ne selekkaa niistä papereista ja päivämääristä. Minä tarvihten vain auton ja sanon kuskille, että nyt mennään ja se vie. Ei siinä tarvita kummempaa paperiselostusta. Minä maksan kyytin ja sillä siisti, mutta ei tämä pelaa, Kerttu puuskahtaa.

Kerttu haluaa vanhan systeemin takaisin

Ennen kyytikeskusta ei Kertun mukaan tällaista ollut.

– Ei yhtään kertaa. Korkeintaan 10 minuuttia minä oon oottanut taksia. Pojat on kyllä pitännä minun kulustani huolen, että kiitos vaan pojat, Kerttu sulaa hymyyn. Hän kuitenkin vakavoituu nopeasti:

– Nyt palvelu on huonontunut ja pahasti. Fiasko on koko homma!

Hänellä on selvä viesti päättäjille: kyytikeskuksesta pitää luopua.

– Pitää luopua ja vanha tyyli takaisin, että auto tulee silloin, kun se tilataan, eikä selekata papereita eikä kysytä päivämäärää eikä kengännumeroa, hän lopettaa.

Kokkolassa osa Länsipuiston koululaisten vanhemmista järjestää koululakon ensi viikolla. Vanhemmat haluavat lakon avulla osoittaa huolensa Länsipuiston sisäilmaongelmista.

Joukko rakennuksessa opiskelevia lapsia on jo pitkään kärsinyt erilaisista oireista. Niiden vuoksi osa lapsista on joutunut kotiopetukseen. Lakkoilijat vaativat väistötilojen järjestämistä välittömästi.

– Me vaadimme lapsillemme turvallisen työympäristön, toisin sanoen puhtaan sisäilman, yksi vanhemmista Kirsi Manninen sanoo.

– Oppilailla on astman tapaisia oireita, nenäverenvuotoa, päänsärkyjä, kipuja lihaksissa, lukemattomia erilaisia oireita, Manninen listaa.

Tällä hetkellä koululakkoon on osallistumaasa parinkymmenen vanhemman lapset, mutta lisää odotetaan vielä mukaan. Lakko alkaa ensi viikon keskiviikkona kello 12 ja kestää perjantaihin asti. Lapset palaavat kouluun seuraavana maanantaina.

Kokkolan kaupunki on tehnyt Länsipuiston koulussa sisäilmakorjauksia muun muassa viime kesänä.

Työterveyshuollon ja ympäristölääketieteen professori Tuula Putus totesi keväällä, että Länsipuiston sisäilmaongelma on yksi koko maan pahimmista.

Länsipuiston koulussa on vajaat 800 yläkoulun ja Kokkolan suomalaisen lukion oppilasta.

Juttua muokattu 17.10. klo 11.24: Tuula Putuksen lausunnon ajankohtaa tarkennettu.

Moikka kaikki tytöt! Minä olen saksanpaimenkoira Zalimar eli Zali. Mulla ei ole leikkikaveria ja tarvisin niitä! Pojista en kyllä tykkää, eli te vanhemmat, isokokoiset tytöt, jotka pyöritte Kokkolan alueella ja tykkäätte railakkaista treffeistä, niin mää voisin ilomielin lähtee vaikka tansseihin. Metsätreffitkin olisi JEES! Laittakaahan viestiä mun mammalle, niin sovitaan tärskyt. (Ilmoitus Facebookissa)

Virpi Virkkala päätti ratkaista koiransa yksinäisyyden laittamalla Facebookin kaupunkiryhmään seuranhakuilmoituksen. Se kannatti. Kranichzug Zalimarilla eli Zalilla on ollut neljän päivän aikana kolmet leikkitreffit, ja seuraavatkin on sovittu.

Ihan kenen kanssa tahansa leikkiminen ei siis onnistu: Zali ei tykkää nuorista koirista eikä pojista varsinkaan. Sopivaa seuraa ovat vanhemmat nartut, jotka osaavat näyttää energiselle saksanpaimenkoiralle kaapin paikan. Yksi lupaava tapaus löytyi jo: tyttö ärähti Zalin uhitteluyritykselle, ja yhteinen sävel löytyi heti.

– Tarvitaan aikuinen narttu vähän jöötä pitämään hölölle, nauraa Virpi Virkkala.

Virkkalalla on laaja harrastustausta koirien kanssa; koiria hänellä on ollut 90-luvulta asti. Zalin kanssa kilpailut jäivät ajatukseksi, sillä toinen kives oli jäänyt vatsaonteloon ja molemmat jouduttiin poistamaan. Myös toinen korva on jäänyt lurpaksi. Niinpä Zalilla on metsäreissujen ja pienen tottisharrastuksen jälkeenkin paljon ylimääräistä energiaa.

Mamma sanoo että olen välillä todella vilkas ja virtaa on, mutta on niin paljon tutkittavaa! Mamma, mihin me mennään? Ollaanko jo perillä? Miksei olla? Milloin ollaan? Mitä me siellä tehdään? Milloin mennään kotiin? Koska on joulu? Onko makkaraa? Miksei ole makkaraa? Onko muuta tarjolla? Jaa, miksi ei ole? Täytyy venytellä välillä.. Tuleeko joku kohta meille? Mennäänkö mökille? Saanko uida? Näetkö olen piilossa? Saanko tyttökaverin joskus mökille mukaan kattoon ihania auringonlaskuja? (Ilmoitus Facebookissa)

Virpi viettää Zalin kanssa kaiken vapaa-aikansa. Koira on leimautunut emäntäänsä ja odottaa kauppareissun ajankin oven takana tai ikkunassa. Se tykkää niin juoksemisesta kuin piilossa olosta ja älyllisistä haasteista. Kyllästyessään se saattaa jahdata häntäänsä raivostuttavuuteen asti.

Virpi ja Zali eivät ole ainoita, jotka saivat seuranhakuilmoituksesta ahaa-elämyksen. Annika Saunamäellä on neljä newfoundlandinkoiraa eli nöffiä. Vaikka niillä on seuraa toisistaan, ne ovat eri-ikäisiä ja muutenkin erilaisia. Nuorin, yksivuotias Lexi, tarvitsee selvästi uusia kavereita.

– Sillä riittää koko päiväksi energiaa! Omassa laumassa ei niinkään riehuta, vaan Lexi tarttee leikkikaverin, sanoo Saunamäki.

Hän ei ole aiemmin ajatellut, että koiria voisi sosiaalistuttaa kotinurkillakin; yleensä toisia koiria tavataan esimerkiksi näyttelyissä. Pian Lexi on kuitenkin menossa tapaamaan leonberginkoiraa kotikaupungissa. Zalin kanssakin koetetaan uudestaan, kunhan Lexi on hieman varttunut; ensi tapaamisella pojan innokkuus pääsi vielä yllättämään.

– Olen aiemmin ajatellut, ettei meidän koiria tarvitse sosiaalistaa, mutta nyt huomasin, että oma koira yllättyy toisen reaktiosta. Teki hyvää tajuta, että toisten koirien tapaaminen tekee koiralle hyvää: se oppii leikkimään erilaisten kanssa.

Virkkala ja Saunamäki ovat kokeneet, että ison koiran on vaikeampi löytää leikkiseuraa kuin pienten. Virpi Virkkala sanoo, että koiraa pelätään ja se koetaan uhaksi pelkän koon perusteella. Jos iso koira haukkuu, moni luulee, ettei omistaja hallitse sitä.

Annika Saunamäki on samaa mieltä: jos kaksi isoa koiraa ei tule toimeen keskenään, kohtaaminen on kuuluvampi ja näkyvämpi kuin pikkukoirilla.

– Voi näyttää siltä, ettei omistaja saa hallittua koiraansa. Pikkukoira on helpompi nostaa vaikka syliin.

Saunamäen mukaan isoja koiria näkeekin liikkeellä aika vähän, sillä moni lenkkeilee koiran kanssa yksin. Koko pelottaa aikuista useammin kuin lasta, kokee Annika:

– Lapset voivat kysyä, saako silittää, mutta aikuiset jännittävät.

Myös leikkitreffeillä Virpi Virkkala ajattelee käytännön riskejä. Ihan pentujen kanssa hän ei Zalia päästä telmimään.

– Koiran pitää olla kasvanut ja luuston vahva, että voi tavata tämän ikäistä ja kokoista koiraa. Turvallisuussyistä halusin löytää sille ison kaverin.

Emäntäkin saa juttuseuraa

Zalin emännän toiveissa olisi löytää koiralle yksi hyvä kaveri, jonka kanssa voi tavata useammin ja tulla tutuksi.

Koirien leikkitreffit sosiaalistavat toki myös ihmisiä. Saunamäki myöntää, että oudon kanssa treffeille lähteminen vaatii sekin jotain. Mutta myös antaa:

– Mikäs kivempaa kuin lähteä kävelylle ja itse puhua suu vaahdossa, Annika Saunamäki nauraa.

Virpi Virkkala yllättyi ilmoituksensa saamasta vastaanotosta ja pitääkin sosiaalista mediaa hyvänä apuna.

– Ei muuta kuin treffeille vaan! Niin koirat kuin ihmiset, Virkkala nauraa.

Moni viljelijä pinnistelee noidankehässä, missä uupumus ja talousvaikeudet ovat johtaneet parisuhdevaikeuksiin, päihdeongelmiin ja ristiriitoihin tilan eri sukupolvien välillä.

– Kolme peräkkäistä huonoa kesää. Tämä viimeinen on nyt piste iin päälle. Jos tilalla on ollut jo ongelmia, tämän kesän satotilanne lisää niitä huomattavasti, kertoo MTK:n Myötätuulta tuottajille -hyvinvointihankkeen hankepäällikkö Suvi Lempiälä.

Kansanedustaja Kaj Turunen (sin.) vaatii viljelijöiden uupumisen ja taloudellisen ahdingon syiden selvittämistä. Hän on tehnyt kirjallisen kysymyksen eduskunnalle maanviljelijöiden itsemurhien lisääntymisestä.

Navetta oli viikon pimeänä. Kukaan naapureista ei mennyt katsomaan, kummasteli vain miksi. Oikeastaanhan kyse on vain siitä, kuinka paljon välitämme toisista ihmisistä. Hankepäällikkö Suvi Lempiälä, Myötätuulta tuottajille

Tammikuussa 2017 alkanut Maatalousyrittäjien eläkelaitoksen Välitä viljelijästä -projekti saa päivittäin yhteydenottoja uupuneilta viljelijöiltä eri puolelta Suomea.

– Itsemurhatietoja ei ole meille kantautunut, mutta huonossa jamassa olevia tiloja ja tilanpitäjiä on yhä enemmän. Meidän kauttamme apua on tänä vuonna annettu 1200 viljelijälle, sanoo projektinvetäjä Pirjo Ristola.

Toiset pärjäävät, toiset uupuvat

Melan Välitä viljelijästä -projekti antaa henkistä tukea, keskusteluapua, talousneuvontaa ja palvelusetelin, jolla voi hankkia ammattiapua esimerkiksi psykoterapeutilta.

– Palveluseteleitä on annettu tähän mennessä vähän yli 500. Näistä moni on mennyt uupuneille maitotilallisille, joilla Venäjän viennin tyrehtyminen kaatoi talouden, Ristola kertoo.

Voi olla, ettei viljelyä voi enää jatkaa ja tila joudutaan realisoimaan. Se on kipeä asia, mutta tärkeintä on pelastaa ihminen. Projektinvetäjä Pirjo Ristola, Välitä viljelijästä

Aktiivisimmin yhteydenottoja on tullut Itä-Suomesta, vähiten Etelä-Suomesta.

– Tiedämme, että etelässäkin on vaikeuksissa kamppailevia tiloja. Täällä kuitenkin ehkä on enemmän vallalla ongelmista vaikenemisen kulttuuri, Ristola sanoo.

Väsymistä ja taloudellista ahdinkoa on kaiken kokoisilla tiloilla. Suuret velat ja henkiset paineet rasittavat Ristolan mukaan monia tilallisia.

–Tässä on sellaista kahtiajakoa. Toiset viljelijät pärjäävät kohtuullisen hyvin, toisille ongelmat kasaantuvat.

Miten löytää uupunein, joka ei jaksa enää?

Myötätuulta tuottajille -hankepäällikkö Suvi Lempiälä peräänkuuluttaa lähimmäisestä välittämistä. Tiloilla käy ammattinsa puolesta paljon ihmisiä: maito- ja rehukuskeja, eläinlääkäreitä, lomittajia ja neuvojia. Lempiälän mukaan pitäisi olla rohkeutta puuttua, jos näkee, etteivät asiat ole hyvin.

– Navetta oli viikon pimeänä. Kukaan naapureista ei mennyt katsomaan, kummasteli vain miksi. Oikeastaanhan kyse on vain siitä, kuinka paljon välitämme toisista ihmisistä, Lempiälä pohtii.

Kansanedustaja Kaj Turusen (sin.) mielestä huoli viljelijöiden jaksamisesta on äärettömän vakava. Turunen pelkää, ettei suurimmassa hädässä olevat edes jaksa hakea itselleen apua. Heidät pitäisi nyt löytää avun piiriin.

Myös Melan Välitä viljelijästä -hankkeen projektinvetäjä Pirjo Ristola uskoo, että heille tulevat yhteydenotot ovat vain jäävuoren huippu. Ristola neuvoo uupunutta:

– Jos et jaksa itse, anna lupa jollekin läheiselle soittaa meille. Maakunnissa olevat yhteyshenkilömme lähtevät kulkemaan rinnalla ja auttavat etsimään ulospääsyä ahdingosta. Aina on olemassa ratkaisu. Voi olla, ettei viljelyä voi enää jatkaa ja tila joudutaan realisoimaan. Se on kipeä asia, mutta tärkeintä on pelastaa ihminen.

Välitä viljelijästä -projekti jatkunee vuoden 2018 loppuun saakka budjetissa varatun lisärahoituksen turvin.

Lappilaisilla on tuppi, itäsuomalaisilla moska, eteläsuomalaisilla marjapussi ja kokkolalaisilla pidro. Pohjalaisrannikolla pidro imetään äidinmaidossa ja pelitaito siirretään sukupolvelta toiselle.

Kokkolan naapurissa, piskuisessa Alavetelissä, pelataan kaksi kertaa vuodessa pidron EM-kilpailut.

– EM-tason kisat siksi, että se on alaveteliläisiltä hyväntahtoista piruilua kokkolalaisille, nauraa pidron pelaaja Store Lågland.

"Aloitus on tärkeää - ässällä vai kuninkaalla?"

Kaukaisimmat kortinlyöjät tulevat EM-kisaan yleensä reilun 200 kilometrin päästä Närpiöstä. Onpa kilpailussa nähty ainakin kerran osallistuja jopa Ruotsista asti. Pelaaja tuli samalla kisaan, kun oli muutenkin moikkaamassa sukulaisiaan kotikonnuilla.

Pidroa pelataan Suomessa Kokkolasta Närpiöön ulottuvalla rannikkokaistaleella. Pelaajia on tuhatkunta, valtaosa Kokkolasta ja lähiympäristöstä.

– Luultavasti pelaajia on enemmänkin. Vaikea sanoa, kun pelin harrastaminen on tavallaan piilossa perhepiireissä. Pelataan kotona kavereiden kanssa, ei välttämättä missään kerhotaloilla, sanoo kokkolalainen Raimo Harsunen.

Raimo Harsunen voitti syksyllä 2017 Alavetelissä EM-kultaa parinsa Ahti Salon kanssa. 60-luvulta pidroa pelannut Harsunen on noviisi pelipariinsa verrattuna. 91-vuotias Salo opetteli pelin 12-vuotiaana. Lähes 80 vuoden pelaamisen jälkeen tuli viimeinkin kulta.

– Olihan siinä keskittymistä ja tuuriakin, että pärjää. Ollaan Raimon kanssa pelattu niin kauan, että tunnemme toistemme pelityylin. Aloitus on tärkeä. Aloitatko ässällä vai kuninkaalla, vaikka sinulla olisikin ässä. Voi taktikoida ja juonia, Salo myhäilee.

Mainareiden ja metsätyöläisten huvi

What? Kokkola? Finland? Perässä itkunauru-hymiö. Eksyminen netin uumenissa lousianalaiselle somesivustolle paljastaa, että paikallisia pidron pelaajia, tai oikeastaan pedron pelaajia, huvittaa ajatus, että peliä pelataan jossakin pohjoisessa, jossakin kaukana.

Fiilis on sama Pohjanlahden rannalla. Näyttää siltä, että pidro tunnetaan nykyään vain ruotsinkielisen rannikon ja Yhdysvaltojen Louisianan lisäksi Keski-Amerikan Nicaraguassa.

Pidron juuret ovat 1670-luvun all fours -pelissä, kertoo pelikirjoja ja -oppaita kirjoittanut tamperelainen peliasiantuntija Mikko Saari.

– Amerikkalaiset kehittivät pelistä omia versioitaan. Denverin seudulla all fours -pelin muunnelmista kehittyi pitch ja pitchistä pedro, joka on lähes identtinen pidron kanssa, Saari kertoo.

1880-luvun lopulla pedroa pelattiin Yhdysvalloissa metsäkämpillä ja kaivoksilla. Suomalaiset siirtolaiset oppivat pelin, ja paluumuuttajat toivat sen Suomeen. Peliasiantuntija Mikko Saaren tietojen mukaan luultavasti ensimmäisenä juuri Kokkolaan, missä pedro vääntyi kansan suussa pidroksi. Myös merimiehet ovat tuoneet pidrotaitoa mukanaan Kokkolaan.

Millainen peli?

Pidro on tikkipeli, missä jokainen pelaa yhden kortin tikkiin, ja suurimman kortin lyönyt voittaa. Kaksi paria pelaa toisiaan vastaan. Vaikka koko korttipakka on käytössä, pidrossa pelataan vain valtit.

– Valteista yhden pisteen arvoisia kortteja ovat ässä, sotilas, kymppi ja kakkonen. Itse pidro, valttimaan vitonen, on viiden pisteen arvoinen, kuten myös saman värinen toinen vitoskortti, selittää Mikko Saari.

Pelaajille jaetaan yhdeksän ”käsikorttia” kolmen kortin nipuissa. Nämä saa katsoa heti. Lisäksi jokainen saa neljä apukorttia kuvapuoli alaspäin. Ne katsotaan vasta ”huudon” jälkeen.

Peli alkaa, kun joukkueet ”huutavat” eli lupaavat, montako pistettä saavat valitsemallaan valtilla. Korkeimman huudon tehnyt saa valita pelattavan maan eli valtin. Vain valttimaan kortit pelataan, muut ovat kädessä hämäyksen vuoksi.

Yhdellä kierroksella voi Mikko Saaren tuntemien pelisääntöjen mukaan voittaa enintään 14 pistettä. Peli päättyy, kun toisella parilla on kasassa 62 pistettä.

"Jos pudotaan pelistä, keskitytään ruokailuun"

Pidro on peliasiantuntija Mikko Saaren mukaan fiksu, taitoa vaativa taktiikkapeli. Myös tuurilla on osansa onnistumisessa. Samaa mieltä on tuore EM-kultamies Ahti Salo.

– Vaikka olisi kuinka hyvä pelaaja, mutta jos ei ole yhtään pistekorttia kädessä, ei pärjää. Pidro on kiehtova peli. Pitää yrittää arvailla mielessään oman parin ja vastustajan kortit. Osata lukea, että onko pidro vai onko kuningas, vai mikä on, Salo selittää.

Pass, neljän pää, tuplien huutaminen. Pidron taitajien puheissa vilisevät termit, jotka saattavat vaihdella paikkakunnittain ja jopa peliporukoittain.

Pelaajat puhuvat myös holaamisesta, tilanteesta, kun taktikointiyritys pelissä epäonnistuu ja pisteet menevät sivu suun.

– Luotan siihen, että tämä korttipeli säilyy. Aina kun pojanpoika tulee Kokkolaan, pelaamme pidroa, sanoo Salo.

91-vuotias Ahti Salo on lähdössä parinsa Raimo Harsusen kanssa puolustamaan "poikaa", EM-kultapyttyä, huhtikuussa taas Alaveteliin. Kokkolaan on jo myös kantautunut huhuja mahdollisista MM-kilpailuista Vaasassa.

– Ei ole vielä kutsua tullut, mutta jos kutsutaan, niin mennään luottamuksella, ennakoinnilla ja riskinotolla. Jos pudotaan, keskitytään ruokailuun. Näin teemme Alavetelissäkin. EM-kisoissa on tarjolla aina erittäin hyvää lihasoppaa, Harsunen kertoo.

Hälytysajossa ollut poliisiauto ja henkilöauto kolaroivat keskiviikon ja torstain välisenä yönä Kokkolassa Jyväskyläntien ja Kaustarintien risteyksessä. Törmäyksen seurauksena poliisin pakettiauto pyörähti useita kertoja ympäri katolleen keskelle tietä.

Poliisiautossa oli kolme konstaapelia ja toisessa autossa kaksi henkilöä. Kaikki viisi loukkaantuivat ja heidät vietiin hoitoon Keski-Pohjanmaan keskussairaalaan. Loukkaantuneiden vammat eivät ole ole tutkintaa johtavan syyttäjän mukaan erityisen vakavia, yksi poliiseista pääsi aamulla sairaalasta.

Jyväskyläntietä ajanut poliisiauto käytti ajossaan poliisin tilannekeskuksen mukaan hälytysvilkkua ja -sireeniä. Tutkinnanjohtaja Olli Sulkonen Sisä-Suomen syyttäjävirastosta ei voi vahvistaa tätä tietoa suuntaan tai toiseen. Kaksi silminnäkijää on kertonyt Ylelle, että poliisiautolla ei ollut sireeniä päällä.

Henkilöauto tuli Heinolankaaren suunnasta, ja autossa olleen pariskunnan tarkoituksena oli jatkaa suoraan risteyksen yli Kaustariin päin. Tämän hetken tietojen mukaan poliisiauto ajoi päin punaista. Poliisi voi ajaa hälytystehtävässä päin punaisia liikennevaloja, kunhan käyttää riittävää varovaisuutta.

– Nyt tutkitaan muun muassa ajonopeuksia. Niistä voidaan päätellä, millaista varovaisuutta on noudatettu puolin ja toisin, kertoo tutkinnanjohtaja Olli Sulkonen.

Tutkintavastuu asiassa siirtyy Sisä-Suomen syyttäjävirastoon. Tutkinnanjohtajana toimiva syyttäjä päättää mahdollisen esitutkinnan aloittamisesta.

Artikkelia täydennetty poliisin tiedoilla kello 10.28

Artikkelia täydennetty syyttäjän tiedoilla 16.08

Kokkolassa puurakenteinen omakotitalo paloi keskiviikkoiltana asuinkelvottomaksi.

Hälytys Ouluntielle tuli iltapäivällä. Talossa oli kaksi asuntoa. Yläkerran asukas oli paikalla, kun alakerran asunnosta kuului palohälyttimien ääntä. Alakerta oli jo tuolloin liekeissä.

Henkilövahingoilta säästyttiin, mutta talossa olleet kissat ja koira kuolivat tulipalossa.

Talossa oli nauhoittava kameravalvonta. Kameroiden tallenteista pystyttiin selvittämään palon syttymissyy. Ennen tulipalon syttymistä koira puri alakerran sohvalla sähkölaitetta tai sähköjohtoa ja sai sähköiskun. Sen jälkeen sohva syttyi palamaan.

Jämsän poliisiasemalta paennut mies on saatu kiinni. Sisä-Suomen poliisi kertoo tiedotteessaan saaneensa 34-vuotiaan Kimmo Louhivuoren kiinni Jämsän keskustasta noin klo 18.30. Poliisin mukaan kiinniotto sujui rauhallisesti, ja poliisi kiittää saamistaan vihjeistä.

Kimmo Louhivuori on ollut pidätettynä Jämsän poliisiasemalla epäiltynä muun muassa väkivaltarikoksesta. Hän pakeni asemalta keskiviikon ja torstain välisenä yönä. Poliisi tiedotti torstaina iltapäivällä, että Louhivuori voi olla vaarallinen ja pyysi ilmoittamaan hänestä välittömästi hätänumeroon 112.

Polkupyörää ei pyörämekaanikkojen mielestä saisi koskaan säilyttää ulkona. Kesällä aurinko haalistaa maalit ja vesi löytää tiensä laakereihin. Talvella kosteus ja pakkanen ovat myrkkyä vaijereille ja lukoille. Pahinta on nollan hujakoilla pyörivä keli, joka välillä kastelee ja välillä jäädyttää polkupyörän osia.

Yksi helposti jäätyvistä osista on polkupyörän irtolukko, varsinkin, jos se on asetettu paikoilleen väärin. Mikko Sissonen Pyörähuolto Fillariverstaasta ja Alpo Ylikorpi Ylikorven pyöräliikkeestä kertovat kolme tärkeintä talvineuvoa:

1. Isku

– Napauta terävä lyönti lukkopesään. Se voi saada jään antamaan periksi. Naputtele kivellä, vasaralla tai vaikka rystysillä, jos kädet kestävät, sanoo Mikko Sissonen.

2. Lämpö

Alpo Ylikorpi ja Mikko Sissonen vinkkaavat viemään pyörän sulamaan sisätiloihin, jolloin lukko alkaa lämmettyään taas pelata. Töihin tai kouluun kiirehtivälle neuvo on liian hidas.

– Laita mahdollisimman kuumaa vettä muovipussiin ja haudo lukkoa. Ei tämäkään ihan pikakonsti ole, riippuu siitä, kuinka kuumaa vesi on ja kuinka hyvin pussin saa lukon ympärille. Välillä voi joutua hakemaan sisältä uutta satsia, sanoo Alpo Ylikorpi.

Miehet neuvovat myös kuumentamaan avainta sytkällä tai tulitikuilla.

– Voi toimia ihan hyvin, mutta huono puoli on se, että avain jäähtyy kylmässä lukkopesässä tosi nopeasti, sanoo Ylikorpi.

Molemmat kauhistuvat ajatusta kuuman veden kaatamisesta suoraan lukkoon. Lukon saa kyllä auki, mutta seuraavalla kerralla se onkin sitten todella syvältä jäässä.

3. Ennaltaehkäisy

Fiksu pyöräilijä ennakoi ja huoltaa tai huollattaa pyöränsä sellaiseen kuntoon, etteivät herkät osat pääsisi jäätymään helposti.

– Pidä pyörä puhtaana ja rasvaa kunnolla ennen pakkasia. Vaikka et mitään muuta osaisi tehdä, tee edes ne, Sissonen painottaa.

– Hanki lukkosulaa ja suihkauta sitä lukkoon. Sekin ennaltaehkäisee lukon jäätymistä. Käytä oikeita rasvoja ja öljyjä, voitelevia, jotka hylkivät vettä. Esimerkiksi ketjuöljy sopii myös lukoille, sanoo Ylikorpi.

Tee-se-itse -pyöränhuoltajan ei kannata etsiä talvikunnostukseen apua keittiöstä. Ruokaöljy on polkupyörälle myrkkyä.

– Sen voiteluarvo on mitätön, ja sillä saat ihan varmasti kaikki pyörän osat jumiin, Ylikorpi nauraa.

Myös lukon asennolla on väliä. Runkolukot ovat kiinteästi siinä asennossa, miten ne on asennettu, mutta irtolukkoihin voi itse vaikuttaa.

– Jos mahdollista, käännä lukko aina niin, että vesi ei pääsisi lukkopesään, muistuttaa Ylikorpi.

Kalajokisella sahalla tapahtui varhain perjantaina aamulla kuolemaan johtanut työtapaturma. Paikkakuntalainen sahan kunnossapitotöissä ollut mies kuoli tapaturmassa.

Poliisi tutkii yhdessä aluehalllintoviraston työsuojelun vastuualueen kanssa tapahtumaa ja siihen johtaneita syitä.

Juttua tutkiva poliisi kommentoi tapausta Ylelle perjantaina iltapäivällä vain sähköpostin välityksellä toteamalla "Tällä hetkellä emme tiedota asiasta enempää."

Joukko nimekkäitä muusikoita on allekirjoittanut vetoomuksen, joka vastustaa Kokkolan kaupungin suunnittelemia kulttuurileikkauksia.

Tuomas Hannikainen, Atso Almila, Kari Kriikku, Hannu Lintu, Klaus Mäkelä, Susanna Mälkki, Jorma Panula, John Storgårds, Jan Söderblom ja Osmo Vänskä kirjoittavat Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin puolesta.

– Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri on ainutlaatuinen taideyhteisö niin paikallisesti, kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Se on syntynyt kapellimestari Juha Kankaan, intendentti Gun-Maj Peltoniemen sekä orkesterimuusikoiden tinkimättömän elämäntyön tuloksena, vetoomuksessa sanotaan.

Kokkolan kaupunginjohtajan budjettiesityksessä kulttuurista aiotaan leikata noin viisi prosenttia. Tähän sisältyy myös taidelaitosten avustusten leikkauksia.

– Toteutuessaan leikkaukset halvaannuttaisivat orkesterin toiminnan ja aiheuttaisivat tälle huippuunsa hioutuneelle yhtyeelle korvaamatonta vahinkoa. Vetoamme keskipohjalaisiin päättäjiin, jotta esitetyistä leikkauksista luovuttaisiin, taiteilijat kirjoittavat.

Olihan se varmaan vähän outoa, että Lontoossa, Australiassa, Italiassa ja Saksassa keikkaa painava brittimuusikko Ian Gillan oli yhtäkkiä 3000 asukkaan Himangalla ja seuraavana päivänä Helsingissä. Tämä tapahtui maaliskuussa 1982.

Ei ihme, että rannikkokunnan urheiluhalli nousi 1970-luvun lopussa ja 1980-luvulla suomalaiseksi ilmiöksi.

– Jo 1970-luvulla esimerkiksi Love Machine ja Barbi Benton kävivät vain meillä ja Helsingissä, naurahtaa Alpo Ylitalo, joka pyöritti urheiluhallin viihdepuolta kymmenen vuotta.

Siinä on ollut tähdille avartavaa Suomi-kuvaa: melkein keskeltä ei mitään, Himangan koruttomasta tynnyrinpuolikashallista, suoraan pääkaupungin sykkeeseen, muodikkaan hotellin yökerhoon tai Alvar Aallon suunnittelemaan jylhään Kulttuuritaloon.

– Bändit yleensä ihmettelivät, että mistä tänne tulee yleisö, kun eihän täällä ole asutusta ympärillä ollenkaan. Kun keikka sitten alkoi, halli oli usein ääriään myöten täynnä ja ulkona parhaimmillaan kilometrien autojono, Ylitalo muistelee.

Porukka tuli lähikunnista ja ympäri maan. 150 kilometrin päästä Oulusta, reilun 350 kilometrin päästä Tampereelta, jopa yli 500 kilometrin takaa Lappeenrannasta. Mitä matkasta, kun piti päästä näkemään Gillan, Jon English, Girlschool, Manowar, Uriah Heep, Saxon, Lord of new Church, Eput, Juice, Armi ja Danny, Dingo ja moni, moni muu.

Tomas Ledin ja muovipussillinen kolikoita

Himangalla hommat tehtiin Himangan tyyliin. Moni tähti ei varmaan koskaan tullut tietämään, että keikkaili puisista perunalavoista kootun esiintymislavan päällä. Jos bändien kalusto ei mahtunut hallin lavalle, jatkolava koottiin värkeistä, joita perunanviljelypitäjässä oli helposti saatavilla.

Hesperiassa ja Kulttuuritalolla ei todennäköisesti koskaan maksettu esiintymispalkkiota kolikoilla. Helsinkiläistä manageria, Antti Einiötä, tarina huvittaa edelleen:

–Ylitalo hommasi kauttani Tomas Ledinin keikalle. Himankalaiset maksoivat etumaksua ja loppu piti hoitaa ennen keikan alkua. Haarasen Tumppi oli paikan päällä Himangalla. Ylitalo toi ennen keikan alkua muovipussin ääriään myöten täynnä kolikkoja. Loppu keikkapalkkio siis hoidettiin osalla pääsylipputuloja. Siinä oli Tumpilla laskemista, että Ledin sai oikein rahansa, Einiö nauraa.

Bändit käyttivät enemmän sähköä kuin koko kylä yhteensä

Deep Purplesta maailmanmaineeseen nousseen Ian Gillanin tulo Himangalle maaliskuussa 1982 oli valtava juttu. Äänentoistolaitteet olivat kuin toisesta maailmasta. Myös rumpalin työkalut tekivät sinä lauantai-iltana paikalla olleeseen Veli-Matti Ojaan lähtemättömän vaikutuksen.

– Ei tuollaista maailmanluokan meinikiä ollut ennen nähnyt. Aloittelin itsekin silloin rumpujen soittoa, joten katsoin silmät kiiluen rumpusooloa. Halli oli täynnä kuin turusen pyssy ja meiniki mahtavaa.

Yleensä bändit tulivat rekkoineen pari, kolme päivää aikaisemmin Himangalle ja toivat tullessaan suuren maailman meiningin. Valot eivät enää tarkoittaneet yhtä punaiseksi maalattua hehkulamppua, eikä vahvistin 15 watin tehoja. Sähköjen kanssa olikin usein ongelmia.

– Sähkömiehen piti olla aina paikalla, ylikuormaa oli niin paljon, että sulakkeita sai olla koko ajan vaihtamassa. Sähkömies totesikin kerran, että Himangan urheiluhalli kuluttaa lauantaisin enemmän sähköä kuin koko Pahkalan kylä yhteensä, Alpo Ylitalo muistelee.

Juice halusi pyttipannua, Remu iski silmää

Miljoonasade, Peer Gynt, Juliet Jonesin Sydän, Gringos Locos, J. Karjalainen, Zero Nine, Mamba, Stone, Juice, Hurriganes...Osa bändeistä oli niin suosittuja, että lippuja myytiin enemmän kuin mitä sisälle sai ottaa porukkaa.

– Nyt sen uskaltaa jo tunnustaa, rikos on vanhentunut, Ylitalo sanoo.

Manageri Antti Einiön mukaan se oli maan tapa. Jos yleisöä oli tulossa, porukkaa otettiin sisälle niin paljon kuin ikinä saatiin mahtumaan.

Ahkera urheiluhallilla kävijä Tuula Wallin muistelee, että esimerkiksi Hurriganesin keikalla Himangan urheiluhalli oli todella täynnä. Keikka on jäänyt upeana kokemuksena mieleen.

– Olin sellainen 14–15-vuotias. Tyttöjen kanssa oltiin aivan lavan edessä. Remu paukutti niitä rumpujaan ja iski meille koko ajan silmää, se oli silloin niin mahtavaa, Tuula nauraa.

Simo Porkolalle Eppujen keikat olivat must, Salmun Vesan puolestaan piti aina päästä katsomaan Juicea. Hän muistelee nähneensä miehen esiintymässä Himangalla vähintään kuusi kertaa. Yhdellä keikalla Vesa ei voinut vastustaa kiusausta, vaan kääräisi hallin seinältä salaa julisteen nahkarotsin povitaskuun.

– Juice tykkäsi käydä Himangalla ja aina oli sama toive, mies piti viedä syömään paikalliseen ravintolaan, Villiminkkiin, pyttipannua, muistelee Alpo Ylitalo.

Himangalla uskallettiin olla rock, mutta Abba jäi haaveeksi

Manageri Antti Einiön mukaan Himangan ilmiö syntyi paikkakuntalaisten rohkeudesta satsata rahaa ja olla rock.

– Tuona aikana ei puissa kasvanut niitä, jotka ottivat ulkomaisia pop- ja rockbändejä. Kultturi oli sitä, että valtaosa tanssipaikoista osti Eino Gröniä, Reijo Taipaletta, Katri-Helenaa, Tapani Kansaa ja vastaavia. Himanka uskalsi ottaa muutakin, Einiö sanoo.

Riski kannatti, sillä nuoret tulivat lauantai toisensa jälkeen. Parhaimmillaan pelkällä kahvilan tuotolla tahkottiin yli 7000 markkaa. Kovimman keikkaillan tuotoksi Alpo Ylitalo muistelee yli 27 000 markkaa.

Abba olisi räjäyttänyt potin, ja olisihan se jäänyt historiaan. Alpo Ylitalo

Himangalla uskallettiin ottaa myös maailman äänekkäämmäksi bändiksikin mainostettu Manowar, jonka solistin kerrotaan kuvailleen Himankaa jään ja lumen maaksi, joka muistutti amerikkalaisia metsästysmaita.

– Lippujen hinnat pyörivät yleensä 12-15 markan välillä, joskus yli 20 markkaakin. Mitä kalliimpi bändi, sen kalliimpi lippu. Ulkomaalaiset tietysti olivat tyyriitä, kotimaisista Remu osasi hinnoitella. Myös Danny-show oli yli 5000 markan hinnallaan kallis, Ylitalo muistelee.

Himankalaisten rohkeus ei kuitenkaan riittänyt Abbaan asti. Se harmittaa Ylitaloa vieläkin.

– Muistaakseni Abba olisi maksanut 350 000 markkaa. Porukka raivostui, että niin paljon et pistä rahaa menemään. Vieläkin harmittaa, yleisö olisi maksanut mitä vaan, Abba olisi räjäyttänyt potin, ja olisihan se jäänyt historiaan.

Ylitalo, jolla muusikkona oli hyvät suhteet ohjelmatoimistoihin, sai myöhemmin Saksasta kiitossoiton.

– Abba meni Saksaan meille kaavailtuna päivänä. Keikkajärjestäjät olivat enemmän kuin tyytyväisiä, olivat saaneet tuplatuoton.

Ylitalo havitteli Himangalle myös Sex Pistolsia ja Baccaraa, mutta näidenkin keikkapalkkiot olivat urheiluhallin taustajoukoille liian kalliit, vaikka eivät Abban numeroihin yltäneetkään.

– Niinkin kävi, että jos keikka Himangalle menikin mynkään, bändi ei sitten tullut ollenkaan Suomeen, ei edes Helsinkiin, Ylitalo kertoo.

Opittiin pussaamaan ja rakastuttiin

Urheiluhallin lauantai-illat olivat viikon kohokohta aikakautensa nuorisolle. Oli nähtävä bändit ja tietysti käytävä katsomassa, keitä oli paikalla. Paikkakuntalainen Jari Yli-Hukka haali viikolla markat kokoon erilaisilla hanttihommilla ja ahtautui lauantaina kuuden muun kaverin kanssa traktorin hyttiin.

– Se joka näki, sanoi, mihin päin piti kääntyä ja oltiinko menossa väärälle kaistalle tai ojaan, Jari nauraa.

Wallinin Tuulan kyyti vie voiton Jarinkin tarinalta. Tuula kertoo, että pikku-Fiatiin änkesi välillä kuskin lisäksi kymmenen ihmistä. Kolme eteen ja loput taakse.

Moni tuli paikalle urheiluhallin junailemilla bussikyydeillä. Osa liftasi, osa käveli. Hallille oli päästävä kelillä kuin kelillä. Tuula Wallin lähti tiukoissa pillifarkuissa yli 30 asteen pakkasessa liftaamaan. Kyytiä ei tullut, farkut jäätyivät ja Sleepy Sleepers jäi näkemättä.

–1980-luvulla pillifarkut olivat niin tiukat, että ne piti vetää makuultaan jalkoihin. Aamulla pestyt farkut olivat vielä kosteat, kun vedin ne ohuiden sukkahousujen päälle. Kävelin kolmisen kilometriä -32 asteessa isomman tien varteen liftaamaan. Autoja odotellessa jalkani jäätyivät, ja oli pakko palata kotiin. Äidin kanssa kasteltiin pyyheliinoja tulikuumaan veteen ja yritettiin niillä sulattaa huurteisia, peltijäykkiä housuja irti. Farkut lähtivät, sukkahousut eivät. Niitä sitten revittiin ihonkaistaleiden kanssa irti. Kuume nousi, muistelee Tuula.

Oli vain ne sinivihreät silmät ja se ihana tyttö. Jari Yli-Hukka

Jos oli kylmä, välillä oli myös kuuma. Myös tunnepuolella.

Kun lokakuussa eräänä lauantai-iltana 1986 urheiluhallissa soitti Yö, Yli-Hukan Jarin katse kiinnittyi sinivihreään silmäpariin. Se oli sitten menoa.

– Mentiin tanssimaan, en muista biisiä, se oli sivuseikka. Oli vain ne sinivihreät silmät ja se ihana tyttö Lohtajan Karhista, Jari nauraa ja kertoo yhteistä eloa jatkuneen siitä illasta jo 31 vuotta.

Yli-Parkaksen Hilleville oli käynyt samoin 11 vuotta aikaisemmin. Himangan Urheiluhallin väenpaljoudesta löytyi oma kulta 8. helmikuuta.

– Olin sitä poikaa jo vähän vilkuillut aikasemminkin, mutta sinä iltana joku sitten vaan siinä klikkasi. Vuoden päästä mentiin kihloihin ja parin vuoden päästä naimisiin. Yhteistä eloa eletään edelleen, Hillevi kertoo.

Kananmuna-kikalla sisään

Pienen Himangan urheiluhallin suuruutta kesti Paula Koivuniemen ja Erkki Liikasen tahdittamista avajaisista 1976 aina 1990-luvun alkupuolelle saakka.

– Homma alkoi hiipumaan, kun tanssikulttuuri muuttui. Tytöt tanssivat keskenään, eikä se enää ollut sellaista kuin ennen. Ei enää lähdetty katsomaan bändejä, Ylitalo kertoo.

Loistokkaina vuosina paikka tahkosi rahaa, jolla Himangan Urheilijat lyhensivät hallin rakennusvelkoja.

– Ovimiehet välillä sanoivat, että kyllä tästäkin illasta jäisi paljon enemmän käteen, jos ostettaisiin naapurikylän haitaristi esiintymään, eikä näitä kalliita bändejä. Kaikille ei avautunut, että porukan veti paikalle suosittu bändi, ei urheiluhalli, Ylitalo toteaa.

Suositut bändit toivat suuren maailman tunnun pieneen pitäjään. Nuoret tulivat fiilistelemään, ja hallille oli päästävä vaikka pummilla, jos vanhemmilta ei joka lauantaille herunut pääsylippurahoja. Välillä mentiin sisään liputta tikapuita pitkin yläkerran kahvion kautta tai kanamuna-kikalla.

– Ne pari, jotka olivat porukasta onnistuneet haalimaan rahaa kokoon yhteen tai kahteen pääsylippuun, kävivät ottamassa leimat käteensä. Muut odottivat ulkona ja hönkäilivät keitettyyn ja kuorittuun kananmunaan. Lipun ostaneet palasivat nopeasti ulos. Hönkäilyllä lämmitetty kananmuna painettiin tiukasti tuoreeseen leimaan, ja munaan tarttuuneella jäljellä saatiin leimattua parit kädet lisää. Kaikkea sitä tulikin tehtyä, Tuula Witik muistelee.

Valtakunnalliset yrittäjäpalkinnot jaettiin tänä vuonna jo 50. kertaa.

Tällä kertaa Joensuussa pidetyssä yrittäjägaalassa palkittiin helsinkiläinen lakipalveluyritys Fondia Oyj, joensuulainen tietojärjestelmiin erikoistunut Arcusys Oy, juupajokelainen Lunette-kuukautiskuppeja valmistava Lune Group Oy ja toholampilainen lähdeveden pullottaja Finn Spring Oy.

Palkitut yrittäjät paljastavat parhaat vinkkinsä menestykseen.

1. Usko omaan ideaan ja tekemiseen

Tärkeimpänä asiana esiin nousee usko omaan ideaan ja tekemiseen. Toisten ihmisten ei pidä antaa vaikuttaa liikaa yritystä koskeviin päätöksiin.

– Kaikkea ei kannata uskoa. On hyvä ajatella rakentavasti, miten toisten neuvoilla voi tehdä omasta toiminnastaan parempaa, painottaa 80 ihmistä työllistävän Suomen suurimman lähdevesipullottajan Finn Spring Oy:n yrittäjä Hannu Ali-Haapala.

Ensin yritetään. Jos tulee erehdys, korjataan se. Ja sitten yritetään taas uudelleen. Hannu Ali-Haapala

Myös kuukautiskuppeja valmistavan Lune Group Oy:n perustaja Heli Kurjanen muistuttaa, että se mikä toimii yhdessä yrityksessä, ei välttämättä toimi kaikissa yrityksissä.

Lakipalveluyritys Fondian yrittäjä Mårten Janson on samoilla linjoilla.

– Omaan ideaan täytyy uskoa, vaikka se poikkeaisi siitä, mihin kaikki muut uskovat.

2. Ihmiset tekevät menestyksen

Yritykseen pitää saada heti alusta alkaen oikeat ihmiset mukaan. Työntekijät yhdessä tekevät yrityksestä menestystarinan.

– Jos firman väkiluku kasvaa yli kahteenkymmeneen, ei yrittäjä voi enää puuttua kaikkiin työntekijöidensä tekemisiiin. Ihmiset tekevät kyllä hyvää työtä, kun heille vain antaa siihen mahdollisuuden, tietojärjestelmiin erikoistuneen Arcusys Oy:n toimitusjohtaja ja perustaja Jussi Hurskainen muistuttaa.

Tärkeää on myös, että yrittäjällä on hyvät taustajoukot. Perheenjäsenet voivat tuoda yrittäjälle kaivattua tukea ja turvaa.

3. Rohkeasti kohti tulevaa

Uskalla ajatella ja haaveilla isosti.

– Olen uskaltanut ajatella, että tämä voi olla enemmän kuin kotona pyörivä pieni firma ja enemmän kuin Suomessa pyörivä firma. Olen uskonut, että meillä on oikeasti globaalit markkinat, kertoo Lune Group Oy:n Heli Kurjanen.

– Yritys, erehdys ja korjaus on hyvä rimpsu muistaa. Ensin yritetään. Jos tulee erehdys, korjataan se. Ja sitten yritetään taas uudelleen. Näin syntyy hyvä kiertokulku, neuvoo Finn Spring Oy:n yrittäjä Hannu Ali-Haapala.

Varo näitä sudenkuoppia!

Yrittäjyyteen, kuten kaikkeen ihmisen tekemään, liittyy myös epäonnistumisia. Mutta, mitkä sudenkuopat olisi hyvä välttää?

Varovaisuus on tärkeää. Siinä missä ihmisiin on hyvä luottaa, pitää liikaa sinisilmäisyyttä välttää.

– Valta ja status voivat vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen kielteisesti. Ihmiset voivat ruveta käyttäytymään eri tavalla, kun he pääsevät eri asemiin firman sisällä. Sen olen oppinut kantapään kautta, paljastaa Fondia Oyj:ltä Mårten Janson.

Miljoonayritystä ei rakenneta parissa vuodessa. Mårten Janson

– Sen olen oppinut aika karvaasti, ettei yhtä asiakasta saa laskea liian suureksi. Meillä Perlos toi jossain vaiheessa 70 prosenttia liikevaihdosta ja sitten yhteistyö yht'äkkiä päättyikin, Arcusys Oy:n luoja ja yrittäjä Jussi Heiskanen varoittaa.

On hyvä olla kriittinen myös itseään kohtaan.

– Usein yrittäjä uskoo, että asiat kehittyvät ja menevät eteenpäin nopeammin kuin, mitä ne todellisuudessa menevät. Ei saa luottaa ylipositiivisiin ajatuksiin. Miljoonayritystä ei rakenneta parissa vuodessa, muistuttaa Mårten Janson.

Kokkolalainen Arto Junttila vapautti kaupan aukiolot äärimmilleen. Hänen kirpputorillaan tavarat ovat levällään pöydillä ja nurmikolla pihamaalla. Ne ovat siellä yötä päivää, myyjä itse käy paikalla satunnaisesti.

Hinnat ovat tasaiset, mutta maksu vaihtelee. Lapussa kun luvataan, että omantunnon mukaan saa tingata.

– Tänä aamuna kassassa oli 70 senttiä ja 200 liiraa, näyttää Junttila ja nauraa.

– Kerran oli kymppikin, siinä oli jollain ollut omatunto kohdillaan.

"Omantunnon hinnassa" on siis vaihtelua. Se ei Junttilaa hätkäytä.

– Jos tuntuu oikeen hirveeltä ja omatunto antaa periksi, voi viedä ilmaiseksikin.

Maksu pannaan – jos pannaan – kassan virkaa toimittavaan, avonaiseen peltipurkkiin.

– Sieltä saa ottaa kaupan päälle, jos tuntuu silti liian kalliilta, nauraa Junttila.

Bisnestä Junttila silti itsepalvelukirppiksellään tekee. Tosissaan, vaikka ei vakavissaan. Kuolinpesiä ostavalle miehelle on kertynyt tavaraa niin paljon, että osasta pitää päästä eroon puoliväkisin.

– Rupesin katsomaan yhtenä päivänä, että mitä tuolla on – kymmenen banaanilaatikkoa tavaraa! Jotkut olivat kuolinpesästä seitsemän vuoden takaa.

Varastoa pitäisi saada tyhjättyä, sillä mielessä siintelee ajatus eläkkeelle jäämisestä vuoden, puolentoista päästä. Junttila laski, että pöydän vuokraaminen kirpputorilta ei kannattaisi, vaan tuotto menisi vuokraan. Pihalla romppeesta voi sentään saada euron, joskus sen kaksikin.

Myyntiin on valikoitunut vain tavaraa, joka kestää säässä kuin säässä. Sadetta, sitä on tullut.

– Vanha posliini vain paranee sateessa, peseytyy samalla. Samoin lasit ja vanhat pullot. Juuttisäkitkin vain paranevat, luettelee Junttila.

On seassa arvokkaampaakin rompetta: öljyvärimaalauksia, opetustauluja, kenkiä, Arabian astioitakin. Ja täkyiksi laitettuja, että ostajilla pysyy vire yllä.

– Ruostuneet peltihinkit maksaisivat kivijalkakirpputorilla kympin kappaleelta. Sata vuotta vanhat pullot seitsemän euroa, arvioi Junttila.

Hän laskeskelee, että ensimmäisten muutaman viikon aikana kaupaksi on mennyt satakunta tavaraa. Silloin tällöin taitaa joku käydä keräämässä enemmänkin kuin pitäisi, mutta se ei miestä haittaa. Eikä sekään, että moni kirpputoripöytää pitävä käy täydentämässä varastojaan itsepalvelukirppikseltä ostamalla ja toivoo saavansa itse siitä paremman hinnan.

– Näinhän se homma pelaa. Itsekin laskee kuolinpesiä hankkiessaan, että pitää "puolet pärjätä" eli jos tavaran ostaa 1–2 eurolla, siitä pitäisi 3–4 euroa saada myytäessä. Tavaran pitää kiertää.

Tavaraa riittää kyllä, Junttilan mukaan varsinkin Pohjanmaalla. Arto Junttila kiertää kuolinpesiä, mutta aina sekään ei kannata: joskus vastassa ovat omaiset läppärit sylissä ja jokainen tavara listattuna. Junttilan mukaan netistä löytyvän korkeimman hinnan eli ammattilaisten termeillä loppukäyttäjähinnan mukaan.

– Kerran sanoin, että ei mua täällä tarvita: teillähän on hinnat, ruvetkaa myymään! Junttila kertoo.

Talon tyhjentäminen ja loppusiivouksen teko on aina urakka. Mutta on siinä silti jotain kutkuttavaa.

– Ostaminen on jollain lailla hauskaa, kun löydät talosta jotain hauskaa, josta tiedät saavasi vaivanpalkkaa. Myyminen on hankalampaa, tavaraa on niin jumplaristi liikenteessä ja lisää tulee.

Jotkin tavarat sentään liikkuvat vielä sutjakastikin: Arto Junttila linjaa, että jos käsiin osuu kapine, jota hän ei ole nähnyt, kyseessä on harvinaisuus. Ja sellainen myy. Samoin design, kuten 50-60-lukujen lasitavara.

Toisaalta ilmiöt syntyvät nopeasti, joskus yhden ihmisen nostamina: huutokauppakeisarin jaksossa Arabian Kissakannusta maksettiin 800 euroa.

– Sen jälkeen on tulut ainakin 15 puhelua: onko sulla niitä kissakannuja? nauraa Junttila.