Lumipyryalue on saavuttanut aamulla maan länsiosan. Ylen meteorologin Toni Hellisen mukaan lunta pyrytti aamuseitsemältä Hanko-Hämeenlinna-Vaasa akselin länsipuolella.

Saderintama etenee päivän mittaan niin, että iltapäivällä sateita saadaan Lappeenrannasta Ouluun ulottuvan alueen länsipuolella ja illalla sateet painottuvat Länsi-Lappiin ja maan itäosiin. Sateita saadaan pohjoisessa vielä huomenna perjantaina.

Lumisateen lisäksi tuuli on paikoittain voimakasta. Ilmatieteen laitos on antanut varoituksen voimakkaasta tuulesta Satakunnassa, Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla ja Pohjanmaalla. Tuuli voi yltyä puuskissa 20 metriin sekunnissa. Myös merialueille on annettu varoitus myrskylukemiin yltävästä tuulesta.

Huonosta tai erittäin huonosta ajokelistä varoitetaan lähes koko maassa.

– Lännessä lunta sataa paikoin vaakasuoraan, kuvailee Hellinen aamun säätä.

Liikenneviraston tieliikennekeskuksen mukaan lumipyry ei ole vielä aiheuttanut ongelmia aamun liikenteelle maanteillä.

Meri-Lappiin lunta yli 20 senttiä

Etelässä lunta saadaan ennusteiden perusteella noin viisi senttiä, Pohjanmaalle, Pohjois-Savoon ja Kainuuseen enimmillään 10-15 senttiä ja Meri-Lapissa lunta voi sataa yli 25 senttiä.

Lumi ei todennäköisesti ole ainakaan maan eteläosassa maassa pitkään. Lämpötila on huomenna perjantaina Lappia lukuun ottamatta plussan puolella. Etelässä lämpötila voi nousta jopa kahdeksaan asteeseen.

– Lumet saavat kyllä kyytiä, sanoo Hellinen.

Lue myös:

Mittari kävi taas alempana: talvin kylmin luku on nyt -28,3 Utsjoelta

Valtio ärähti pari viikkoa sitten Sotkamolle, joka päätti tarjota kouluissa ja päiväkodeissa sinistä maitoa ja voita. Päätös oli ravitsemusneuvottelukunnan mukaan vastoin ravitsemussuosituksia. Koulumaitotuki on niitä noudattaen rajattu koskemaan vain rasvatonta maitoa ja piimää.

Sotkamo ei suinkaan ole ainoa laatuaan, vaan kevytmaitoa annetaan lapsille monissa kunnissa – kuten on tehty ennen uudistustakin. Kaikkia kuntia ei silti olla kampaamassa ja ohjeistamassa. Sotkamon riitautettu tapaus vain tarjosi valtiolle oivan tilaisuuden saada näkyvyyttä sanomalleen.

– Ehkä ulostulo tuntui yksittäisestä kunnasta kohtuuttomalta. Mutta halusimme muistuttaa, että tuemme vain ravitsemuksellisesti parasta maitoa, sanoo valtion ravitsemusneuvottelukunnan puheenjohtaja, maa- ja metsätalousministeriön elintarviketurvallisuusjohtaja Sebastian Hielm.

Ministeriö myös oletti, ettei uusi tukilinjaus aiheuttaisi suurta muutosta, koska ykkösmaidon rooli koulussa on ollut valtakunnallisesti aiemminkin melko pieni. Viime vuonna tukea maksettiin 500 000 litralle ykkösmaitoa ja 2,8 miljoonalle litralle rasvatonta. Toissa lukuvuonna koulumaidosta 68 prosenttia oli rasvatonta.

Jos vuoden, parin päästä kevytmaidon kulutus vielä lisääntyy, pitää miettiä, mitä on tehty väärin. Miksi kansa ja kuntalaiset eivät usko? Valtion ravitsemusneuvottelukunnan puheenjohtaja Sebastian Hielm

Hielm näkee kuntien ravitsemussuositusten vastaisissa päätöksissä halua ilmoittaa, että valtio on mennyt liian pitkälle ja kuntien on saatava itse päättää asioistaan.

Hän sanoo, ettei valtio ole puuttumassa kuntien itsemääräämisoikeuteen. Perälauta näkemyksille löytyy silti laista, jossa edellytetään, että kuntien ruokapalvelu edistää terveyttä.

– Ei ole vanhempien tai jonkin lautakunnan asia päättää, mitä lapset koulussa syövät. Jos tiede kertoo, mikä on terveellistä, kunta ottaa melkoisen roolin sanoessaan toisin. Aikamoinen itsevarmuus pitää kunnan päätöksentekijällä olla, sanoo Hielm.

Kevytmaitoa menee enemmän kuin rasvatonta luomua

Valion mukaan syksyn aikana ykkösmaidon menekki kouluissa ja päiväkodeissa on odotetusti pienentynyt, kun tukea saavat enää rasvattomat tuotteet.

Kaikki kunnat eivät kuitenkaan ole siirtyneet tänä syksynä rasvattomaan. Esimerkiksi Keski-Pohjanmaan Lestijärvi, Toholampi, Veteli ja Halsua tarjoavat vaihtoehdoksi myös kevytmaidon, Halsualla päiväkodissa on tarjolla perheiden toiveesta jopa punaista maitoa.

Kunnissa on kannettu huolta siitä, että lapset lakkaavat juomasta maitoa kokonaan, jos vaihtoehdot puuttuvat. Myös teollisuus oli alkusyksystä huolissaan siitä, vähentääkö uudistus lasten maidonjuontia.

Itse asiassa kevytmaitoa menee Valiolta uudistuksen jälkeen kouluihin enemmän kuin rasvatonta luomumaitoa. Näin siitä huolimatta, että luomumaidon juontia yritetään lisätä tarjoamalla sille yli kaksinkertainen tuki tavalliseen verrattuna.

Hielm pitää kehitystä yllättävänä, muttei järkyty.

– Jos vuoden, parin päästä kevytmaidon kulutus vielä lisääntyy, pitää miettiä, mitä on tehty väärin. Miksi kansa ja kuntalaiset eivät usko?

Neuvottelukunnalle kyse on periaatteellisesta kysymyksestä ja vahvasta kannanotosta: ei pidä tukea terveydelle haitallista, jos tarjolla on terveellisempää. Se tarkoittaa muun muassa suuntaa kohti rasvattomuutta.

– Kaikki ymmärtävät, että suurin osa ylipainosta tulee liikkumattomuuden lisääntymisestä, limsasta ja karkista. Mutta niihin emme voi vaikuttaa: emme voi säätää lakia, joka pakottaa liikkumaan, sanoo Hielm.

"Kansanterveydelle rasvagrammoilla on merkitystä"

Valtion ravitsemusneuvottelukunnan puheenjohtaja Sebastian Hielm myöntää, että erot ovat pieniä kevytmaidon (rasvaa 1,5 prosenttia) ja aiemmin tuetun ykkösmaidon (rasvaa 1 prosentti) välillä. Maidon rooli ihmisen kokonaisenergiansaannissa on sekin pieni. Jälleen kyse on periaatteesta ja kannanotosta:

– Absoluuttisesti ajateltuna rasvamaitoa juottavissa kunnissa kaadetaan asukkaisiin turhaa energiaa, mutta tuskin siitä paljon näkyviä liikakiloja aiheutuu. Mutta kun lapset saadaan totutettua rasvattomaan, he todennäköisemmin juovat rasvatonta aikuisinakin. Kansanterveydelle sillä on merkitystä, montako grammaa rasvaa ihmisille juotetaan, tiivistää Sebastian Hielm.

Hän näkee rasvaisempien maitojen puolustuksen kertovan siitä, että ihminen kokee usein oman valintansa olevan paras myös lapselleen. Väitteet rasvattoman maidon epäterveellisyydestä ovat nekin Hielmille tuttuja, mutta vailla painoarvoa.

– Huudot metsästä eivät riitä.

Viime päivinä Hielm on tehnyt työtä Pohjanmaan ruotsinkielisten kuntien kanssa, jotka viimeksi ovat kapinoineet rasvatonta maitoa vastaan. Hielm muistuttaa, että rasvaisemman maidon ostaminen kunnan omista rahoista on toki mahdollista, mutta poissa muusta kohdasta tarjotinta:

– Mikään kunta ei ole tehnyt maitoa varten lisämääräraha-anomuksia eli se on sitten muista kouluruokahankinnoista pois.

Kolmevuotiaan lapsen lääkkeitä varastanut hoitaja sai perjantaina Keski-Pohjanmaan käräjäoikeudessa vuoden ja kahdeksan kuukautta ehdollista vankeutta lapsen törkeästä pahoinpitelystä. Hoitajalle määrättiin myös 80 tuntia yhdyskuntapalvelua, ja hänet tuomittiin maksamaan muun muassa kärsimyksestä 11 000 euroa.

Tuomio koskee törkeän pahoinpitelyn lisäksi varkautta, huumausaineen käyttörikosta, liikenneturvallisuuden vaarantamista ja rattijuopumusta.

Käräjäoikeus katsoo, että teko oli erityisen julma, koska se kohdistui puolustuskyvyttömään lapseen. Oikeuden mukaan hoitajalla oli lääkeriippuvuus, mikä saattoi olla syy tekoon.

Tuomittu myönsi teon, mutta kiisti törkeyden

Tuomion saanut hoitaja varasti kipulääkkeitä saattohoidossa olleelta lapselta kaksi vuotta sitten Kokkolassa.

Oikeuden mukaan hoitaja vaihtoi lapsen kivunlievitykseen määrätyn morfiinin tilalle vettä ja käytti morfiinin itse. Näin tapahtui ainakin kymmenen kertaa noin kahden kuukauden aikana.

KP24:n mukaan hoitajan rötösten jäljille päästiin vanhempien havaintojen avulla: vanhemmat kertoivat oikeudessa ihmetelleensä lapsen heikentynyttä vointia ja hoitajan outoa käytöstä, esimerkiksi tavallista tiheämpiä vessakäyntejä.

Tuomittu myönsi vieneensä lääkkeitä ja vaihtaneensa morfiinin veteen. Hän myönsi myös lapsen pahoinpitelyn, mutta katsoi, ettei syyllistynyt törkeään pahoinpitelyyn. Hoitaja kertoi oikeudessa katuvansa tekoa.

Oikeudessa ihmeteltiin, miksi hoitajan aiemmin saama tuomio lääkevarkaudesta ei ollut Valviran tiedossa, kertoo MTV3. Sen mukaan hoitaja oli saanut tuomion lääkevarkauksista Keski-Pohjanmaan keskussairaalassa vuonna 2012, mutta pääsi silti työskentelemään hoitajana yksityisessä hoitoalan yrityksessä muutama vuosi myöhemmin.

Internet on kätevä vaikuttamisen työkalu. Pelkkä yksinäisten vetoomusten kirjoitteleminen ei välttämättä johda mihinkään. Tarvitaan sopiva yhteisö ja hitin kaava, joka erottaa massasta ja saa vyöryn liikkeelle.

– Yleensä se lähtee niin, että sinulla on yksilöstä kertova nyyhkytarina, joka leviää laajalle. Sitten rakennat siihen yhteyteen vaikka Facebook-ryhmän, jossa ruvetaan tekemään asian eteen jotakin. Se on jo hyvä alku, sanoo tutkija, sosiologi Veikko Eranti.

Nyyhkytarina-heitosta ei nyt kannata vetäistä hernettä nenään. Eranti muistuttaa, että ihmisiin vain yksinkertaisesti vetoaa tunne ja tarina. Myös verkossa.

– Menestyneimmät kampanjat ovat syntyneet juuri niin, että henkilökohtaiseen menevä vahva viesti on tuotu tarinan kautta lähelle ihmistä. Kun siihen on vielä yhdistetty havainto isommasta yhteiskunnallisesta ristiriidasta, on ihmiset saatu yhteen, Eranti sanoo.

Allekirjoitusta mietitään, hyötyä ei

Nettivaikuttaminen on vaivatonta. Siinä yksi syy, miksi ihmiset allekirjoittavat tai aloittavat esimerkiksi verkkoadresseja.

Tuli sellainen olo, että toivo elää. Sellainen yhteisöllinen fiilis, että me toisillemme tuntemattomat ihmiset teimme tämän yhdessä. Moona Ruuttunen

Nettiadresseihin osallistuminen on yleensä maksutonta, mukana voi olla myös anonyymisti, eikä tarvitse tunnistautua edes pankkitunnuksilla kuten kansalaisaloitteen allekirjoittamisessa.

Koska kynnys on matala, on aihepiirien kirjo valtava. Adressit.com-sivustolla yli 35 000 ihmistä on allekirjoituksellaan sitä mieltä, että Muumilimu pitäisi saada 1,5 litran pulloihin. Suurin piirtein yhtä moni on vaatinut polttoaineen hinnan alennusta.

Tutkija, sosiologi Veikko Eranti uskoo, että ihmiset kyllä miettivät mihin laittavat nimensä, mutta eivät välttämättä ollenkaan sitä, onko allekirjoituksella mitään vaikutusta.

– Verkossa otetaan kantaa monenlaisiin asioihin, eikä se ole huono juttu. On hienoa, että osallistutaan. Osa tehdään tosissaan, osa läpällä, kuten netissä moneen asiaan reagoidaan, Eranti sanoo.

Finlandia ei innosta, mutta nuorisotyöntekijä sai pitää työnsä

Finlandia-hymni kansallishymniksi viimeistään 6.12.2017. Kemiläisen Seppo Suopajärven pari vuotta sitten rustaama verkkoadressi ei ole sytyttänyt nettikansaa. Allekirjoituksia on vajaa 20.

– Oli ensimmäinen ja näillä näkymin viimeinen adressi, jonka avaan, Suopajärvi toteaa.

Hän kertoo, ettei alun perinkään kuvitellut, että vetoomus paisuisi kansanliikkeeksi. Silti hän halusi sen tehdä, koska uskoo asiaansa ja on edelleen sitä mieltä, että Finlandia-hymni pesee mennen tullen nykyisen kansallislaulumme.

Suopajärven täkyyn ei tartuttu, mutta keskipohjalaiskunnassa Toholammilla verkkoadressi keräsi nopeasti lähes 800 allekirjoitusta ja paperiversio kaupassa parisataa nimeä seurakunnan nuorisotyönohjaajan työpaikan säilymisen puolesta.

Muumilimsan kymmeniin tuhansiin allekirjoituksiin verrattuna määrä tuntuu vähäiseltä, mutta reilun 3000 asukkaan kunnassa uskotaan, että verkkoadressillakin oli merkitystä, kun seurakunta päättikin säilyttää työpaikan.

”Me teimme tämän yhdessä"

Todelliseen vaikutusmahdollisuuteen uskoi myös tamperelainen Moona Ruuttunen, kun hän allekirjoitti Toholammin verkkoadressin.

– Olen sieltä kotoisin, ja asia ärsytti niin paljon, että pistin nimeni. Mulla myös oli sellainen olo, että pienellä paikkakunnalla nettiadressi voi toimiakin.

Seurakunnan nuorisotyöntekijän työpaikan säilyminen toi hyvän mielen.

–Tuli sellainen olo, että toivo elää. Sellainen yhteisöllinen fiilis, että me toisillemme tuntemattomat ihmiset teimme tämän yhdessä.

Ruuttunen kertoo osallistuvansa adresseihin silloin, kun asia kuohuu itsellä yli tai jos tulee tunne, että miten näin yksinkertaista asiaa ei muka saada toimimaan. Hän osallistuu, vaikka tietää, ettei nimen kirjoittaminen välttämättä johda mihinkään.

– Totta kai ymmärrän, ettei pelkällä adressilla pelasteta kaikkia maailman nälkäisiä lapsia. Mutta jollakin tavalla takaraivossa on tunne, että jos allekirjoituksella jotenkin kuitenkin voisi auttaa. Ehkä se on laiskuuttakin. On niin helppo laittaa nimi ja tulee osallistumisen tunne, vaikka sillä ei mitään saisikaan aikaan, Ruuttunen pohtii.

Nettiadresseissa Moona Ruuttusen mielestä hyvää on helppous ja se, että ujommatkin uskaltavat vaikuttaa sellaisten kautta.

– Toisaalta jos joka asiasta alkaa olla adressi, niitä ei enää oteta vakavasti.

Suomessa oma Trump-ilmiö

Verkkovaikuttamisen ja sosiaalisen median voima näkyi lokakuussa 2017 Me too -kampanjassa. Naiset eri puolella maailmaa halusivat kiinnittää huomion seksuaaliseen häirintään.

Myös suuret uutistapahtumat puhuttavat massoja. Muuten tutkijan mukaan on vaikea tietää, mikä nousee yhteiseksi puheenaiheeksi, koska nykypolitiikkaa ja elämää määrittää pirstaloituminen.

– Viime aikoina Suomessa ovat puhuttaneet myös sukupuolieroihin ja lasten kasvatukseen liittyvät asiat, Eranti miettii.

Ovathan ne tykkäämiset viestejä jostakin, mutta jokaisen kissavideon tykkääminen ja jakaminen ei ole poliittinen kannanotto. Somessa suurin osa on aika pellossa elämistä, niin kuin kuulukin olla. Tutkija, sosiologi Veikko Eranti

Vaikka äänestysprosentti on laskenut, ihmisiä kiinnostavat yhteiskunnalliset asiat varsinkin, jos niihin liittyy käynnissä oleva ajankohtainen keskustelu.

Lähelle tulevat asiat herättävät mielenkiinnon. Esimerkiksi Kokkolassa nettiadressi paikallisen kulttuurikahvila Sahan puolesta keräsi vuorokaudessa parituhatta nimeä.

Internetvaikuttaminen ja sosiaalinen media mahdollistavat myös kansainvälisen asioiden nopean ja ajankohtaisen käsittelyn.

Veikko Eranti kertoo, että Donald Trumpin valinta Yhdysvaltojen presidentiksi on luonut uuden ilmiön Suomeen.

– On selvästi havaittavissa, että nuorempi porukka on alkanut seurata USA:n politiikkaa tarkalla silmällä. Trump herättää vahvoja tunteita ja keskusteluja.

Kaveri jakaa – sosiaalinen paine ja vahvistus

Moni harrastaa verkkovaikuttamista myös huomaamattaan. Tykkäämiset ja jakamiset ovat yksi tapa näyttää, minkä asian tai teeman takana on.

– Ovathan ne tykkäämiset viestejä jostakin, mutta jokaisen kissavideon tykkääminen ja jakaminen ei ole poliittinen kannanotto. Somessa suurin osa on aika pellossa elämistä, niin kuin kuuluukin olla, Eranti nauraa.

Kaveripiirin merkitys näkyy verkkovaikuttamisessa. Esimerkiksi verkkoadressit leviävät usein sosiaalisen median kautta.

– Kun kaveri jakaa seinälleni kannanoton, tulee sosiaalinen paine ja myös vahvistus, että jos kaverit pitävät tätä asiaa tärkeänä, niin tämä on tärkeä myös minulle. Miksen minäkin allekirjoittaisi? Eranti miettii.

Kavereiden jakaman asian tukemisesta voi tulla hyvä mieli, ja jos adressi vielä jopa johtaa johonkin, on samalla tehnyt jotakin vaikuttavaa.

– Iso osa netin poliittisesta vaikuttamisesta ei välttämättä näy missään ja jää sometulvassa inflaation syömäksi. Parhaimman tuloksen saa, jos yhdistää verkon ja perinteisen kansalaisvaikuttamisen keinot. Kannattaa myös muistaa, että verkko on sekä nopean että hitaan, pitkäaikaisen vaikuttamisen väline, sanoo Veikko Eranti.

Netti- ja televisiolähetykset ovat tulleet osaksi urheiluseurojen arkipäivää. Yle televisioi tänä vuonna kahdeksan Mestiksen ottelua ja finaalit neljännestä pelistä alkaen. Loput otteluista näkyvät Elisa Viihteen ja Fanseat-verkkopalvelun kautta. Jääkiekkoliigalla on sopimus Nelosen kanssa. Seurat kokevat suoratoistot pääasiassa myönteisiksi.

– Kyllä hyöty on aika suuri meillä kaikilla liigajoukkueilla. Saamme sekä mediakorvauksia että hyödyn, kun olemme lajina esillä aika laajastikin, Vaasan Sportin toimitusjohtaja Tomas Kurtén kertoo.

Myös Mestiksessä julkisuutta pidetään hyvänä asiana.

– Lähtökohtaisesti suhtaudumme positiivisesti. On tätä päivää, että yleisölle tarjotaan myös mahdollisuus laajemmin Keski-Pohjanmaalla nähdä kiekkoa. Kaikki eivät välttämättä kuitenkaan tule halliin. Eli lajin kannalta tämä on ihan hyvä asia, Kokkolan Hermeksen hallituksen puheenjohtaja Hannu Myllymäki toteaa.

Televisioinnista ja nettilähetyksistä saatavat korvaukset vaihtelevat suuresti sarjatason mukaan. Jääkiekon SM-liiga neuvottelee liigajoukkueiden pelien oikeuksista, jääkiekkoliitto vastaavasti Mestiksen. Esimerkiksi liigaseura Vaasan Sport kuittaa televisioinneista lähes miljoonan euron korvaukset. Summa vastaa noin 15 prosenttia Sportin budjetista.

– Se on merkittävä osa meidän liiketoimintaamme. Toisaalta hyöty on molemminpuolinen, Kurtén muistuttaa.

Mestiksessä pelaava Kokkolan Hermes saa lähetyksistä lähinnä välillistä hyötyä: esimerkiksi mahdollisuuden hankkia sponsoreita näkyvyyden avullla.

– Jääkiekko ja muut palloilulajit tarvitsevat tukijoita, ja tukijoilla on mahdollisuus saada näkyvyyttä hallissa. Se on ihan selvä asia. Lisäksi jääkiekkoliitto myy sarjaa eteenpäin hankkimalla valtakunnallisia kanavia, Hermeksen Hannu Myllymäki selittää.

Jääkiekkoliiton toimitusjohtaja Matti Nurmisen mukaan korvaukset määräytyvät kysynnän ja tarjonnan mukaan. Nurminen näkee myös Mestiksessä mahdollisuuden saada tuloja, mutta se riippuu siitä, kuinka paljon pelejä katsotaan.

Hermeksen puheenjohtaja toivoo, että myös Mestis-joukkueet saisivat korvauksia.

– Pitäisi saada, koska sitä kautta tätä Liigan ja Mestiksen välistä taloudellista käppiä saataisiin kurottua umpeen. Sillä olisi merkittävä rooli siihen nähden, Myllymäki painottaa.

Urheiluseuroille televisio- ja nettilähetysten vaarana on lipputulojen väheneminen, jos yleisö jää kotiin. Myös seuralla on vastuu.

– Totta kai vähän riippuu siitäkin, miten nämä pelit hinnoitellaan kotisohvalta ja miten jäähallilta. Lähtökohtaisesti uskon silti, että pitkässä juoksussa siitä on enemmän hyötyä ja tulee enemmän porukkaa paikalle, koska ihmiset puhuvat jääkiekosta ja välillä halutaan tulla myös paikan päälle katsomaan, Sportin Tomas Kurtén miettii.

Hermeksen hallituksen puheenjohtaja Hannu Myllymäki hakisi mallia Ruotsista.

– Naapurimaassa on onnistuttu myymään sarja medialle siksi, että siitä on tehty kiinnostava. Mediaa kiinnostaa, jos ihmisiä on liikkeellä. Tämä on tällainen oravanpyörä, että kumpi tulee ensin. Eli sarjat ja tapahtumat pitää tehdä mielekkäiksi, jotta saadaan väkeä. Ei pelkästään peli tuolla kaukalossa, vaan myös puitteet jäähallissa. Pitää olla niin, että tänne on mukava tulla ja täällä tapaa samanhenkisiä ihmisiä. Mielenkiinto lähtee sieltä.

Niko Sivula kysyi työpaikan virkistysillassa, tunteeko hänen kollegansa Kalle Väliheikki yhtään Leevi and the Leavingsin biisiä. Tunsihan Kalle. Miehet löivät soittotaidot yhteen ja syntyi silloisen työpaikan, yksityisen sairaanhoitokuljetusfirman, sisäinen juttu.

Myöhemmin coverit alkoivat kääntyä yhä useammin teemaan, joka Sivulaa ja Väliheikkiä yhdistää: ensihoitoon.

– Kun lähtökohdat ovat ensihoidossa, alkoi tulla hauskoja ajatuksia siitä, miten sanat voisivat mennä. Niin alkoi syntyä biisejä, jotka käsittelevät "meidän maailmaa".

Molemmat työskentelevät yhä ensihoitajina. Vapaa-aikana heitä yhdistää Laulavat lanssarit -duo.

Miehet latasivat ensimmäisen kappaleen nettiin noin vuosi sitten.

– Ajateltiin, että muutama sata käy kuuntelemassa, nauramassa ja miettimässä, että onpa lapsellisia poikia, Väliheikki ja Sivula nauravat.

Biisit lähtivät kiertämään ja syntyi lumipalloefekti. Katsojia oli ensin tuhansia, sitten kymmeniätuhansia ja lopulta satojatuhansia. Hoitajayhteisön sivuilla biisejä on ladattu lähes puoli miljoonaa kertaa.

– Ei sitä ehtinyt itse käsittää, mitä tapahtui. Somella on ihmeellinen voima.

Nukahdan, nään unii joissa
perustaso saa intuboida
unohdan et housut nää
ei oo punasii, punasii

(Lanssarin unelmii)

Tehyn työympäristöasiantuntija Anna Kukka tunnistaa tarpeen samanhenkiselle tekemiselle ja huumorille. Yleiset työhyvinvointitutkimukset osoittavat, että työyhteisön rooli ja työn merkityksellisyys koetaan jopa tärkeämmäksi tekijäksi kuin palkka. Näin on erityisesti nuorilla työntekijöillä.

– Yhteinen arvomaailma nousee työhyvinvoinnin osana. Yhteisöllisyys ja tuki koetaan tosi merkityksellisiksi.

Anna Kukka arvioi, että yhteinen harrastaminen on terveydenhuollossa yhtä yleistä kuin muillakin aloilla. Esimerkiksi erilaiset urheiluporukat ovat kuuluneet työpaikkojen arkeen pitkään. Mitä sosiaalisempi porukka, sitä yleisempää yhdessä harrastaminen lienee.

Terveydenhoitoalalla oman mausteensa tuo se, että kollegat hoitavat yhdessä vaativia, äkillisiä ja traumaattisiakin tilanteita. Se lähentää työntekijöitä. Yhdessä tekeminen onkin myös stressinpurkua, oli kyse sitten musisoinnista tai sählynpeluusta.

Kukan mielestä alan työpaikoilla pitäisi kiinnittää huomiota yhteisöllisyyteen ja antaa sille tilaa kehittyä. Resurssipulakaan ei saisi syödä tyhy-päiviä tai mahdollisuutta suunnitella yhteistä tekemistä.

– Väkisin sellaista ei voi tekohengittää, mutta jos on joku porukka, joka haluaisi vaikka yhdessä sopia ja suunnitella, sille pitää antaa tilaa. Sillä voi olla tosi iso merkitys.

Sun sy-sy-sydämeen on juuttunut palanen
ja filmi on pahan näköinen
sun sy-sy-sydämeen on juuttunut palanen
ja uh, mä voin liuottaa sen

(Juuttunut palanen)

Huumorilla mutta huolella

Laulavilla lanssareilla on musiikkitaustaa lapsesta saakka: Väliheikki aloitti kitaransoiton 12-vuotiaana ja matkan varrelle kuuluu myös kuorolaulua ja musiikin teoriaopintoja. Sivula on ehtinyt opetelle pianon lisäksi muun muassa basson ja kitaran. Liikkeelle lähdettiin akustisesti, mutta elektroniset pohjat toivat soundiin monipuolisuutta ja auttoivat laajentamaan biisivalikoimaa.

Kalle hoitaa räppäyksen ja pitää Nikoa parempana laulajana. Muuten asiat tehdään yhdessä ja ristiin. Huumorista huolimatta tarkoitus on tehdä viimeisen päälle, ei hutaisten.

Laulavien lanssarien musiikkituotanto syntyy tietysti vapaa-ajalla, ja miehet ovat liikkeellä yksityishenkilöinä. Sanoitukset nousevat kuitenkin ensihoidon ilmiöistä, jotka toistuvat läpi Suomen ja joihin ensihoitajat voivat samastua. Teemoja on väritetty tummanpuhuvallakin huumorilla, joka on miesten mielestä alalla tyypillistä. Se auttaa jaksamaan fyysisesti ja henkisesti raskaassa työssä:

– Kaikki tiedetään, että huumorista on silloin apua ja se antaa voimaa työntekoon. Sitä haluamme luoda harrastuksellamme: huumoria ammattiryhmälle. Että jaksetaan tehdä työtä ja tehdä sitä mahdollisimman hyvin.

Lanssarit muistuttavat, että työntekijä, joka voi hyvin töissä, on myös hyvä potilaalle.

Ammatti-identiteetti on tärkeä

Tehyn työympäristöasiantuntija Anna Kukka korostaa ammatti-identiteetin merkitystä ja sitä, miten tärkeää on voida samastua. Tehyn 160 000 jäsenestä löytyy monenlaisia ammattilaisia fysioterapeuteista hammashoitajiin, kätilöistä mielenterveyshoitajiin ja bioanalyytikoista lastenhoitajin.

– Kaikilla on omanlaisensa ammatti-identiteetti, kaikille on tärkeää oma lehti ja itseä koskevat jutut, ne tarinat jotka yhdistävät. Laulavilla lanssareillakin on ensin oma yhteisöllisyys, joka on tiivis ja merkityksellinen. Mutta laajassa mitassa se tavoittaa koko ammattikunnan.

Kukka sanoo, että ensihoitajien työn ymmärtäminen voi olla hyödyllistä kenelle tahansa, mutta tarttumapinta antaa asioille syvemmän merkityksen ja sillloin videoita jäädään katsomaan.

Sanoitusten kautta voi myös käsitellä vaikeita asioita ja yhteiskunnallisia ongelmia, kuten päihteitä, jotka ovat terveysalalla arkipäivää.

Taluttaisin sut pois taksijonosta
pyytäisin puhaltamaan vaikka et halua
Ja vaikka väkisin, ja vaikka väkisin,
mä hiilet sulle juottaisin

_Pitäisin kiinni tukastasi kun oksennat
yrität puhua mutta selvää en saa sanoista
Ja vaikka väkisin, kyllä väkisin,
mä iv-reitin avaisin

(Lanssisankari)_

Ensihoitajia on rajallinen määrä, joten Väliheikki ja Sivula uskovat muidenkin hoitoalan ammattilaisten löytäneen tarttumapintaa sanoituksista. Palautteen perusteella biisejä ovat löytäneet alan ulkopuolisetkin. Videoita on pidetty hauskoina, koska niistä näkee, että tekijöillä on ollut hauskaa. Palkinto tuleekin juuri ihmisten reaktioista.

– Parhaita ovat ne kommentit, joissa on tägätty joku työkaveri, jonka kanssa tyyppi aikoo luukuttaa biisiä seuraavan vuoron, nauravat Väliheikki ja Sivula.

Keikkaakin miehet ovat tehneet, lähinnä ammattikunnan tapahtumissa. Laulavat lanssarit pysyy sivuprojektina ja jalat maassa. Aihekirjoonkin voi tulla laajennusta, sillä vakavahenkisempikin sanoma voi mennä tällä tavalla läpi. Väliheikki ja Sivula ovat miettineet esimerkiksi tietoiskun tapaista kurotusta hoitohenkilökuntaan kohdistuvasta väkivallasta.

– Sitä on täälläkin enemmän kuin media kertoo ja kaduntallaaja tietää.

Keski-Pohjanmaan keskussairaalan lasten ja nuorten osastolla on 14 pussia täynnä joulukalentereita. Loput ovat Salla Kronbäckin kotona.

– Minulla on huone täynnä joulukalentereita. Tosin minulla on myös kaksi pientä lasta, jotka ihailevat niitä. Poika sanoikin, että oho, äiti oot ostanut aika paljon joulukalentereita!

Keskustelun jälkeen poika ymmärsi, ettei äiti ole ostanut ihan kaikkia. Ja että on paljon sairaita ja vähävaraisia lapsia, joille joulukalenterit lahjoitetaan.

– Hän totesi, että onpa ihana asia, kun viette heille, kun mulla on jo kaksi, mammojen puuhanainen nauraa.

Facebookin mammaryhmästä alkunsa saanut lahjoituskampanja jatkuu jo neljättä vuotta. Viime vuonna mammat keräsivät reilut 900 joulukalenteria. Tänä vuonna kalentereita on lähes 1300. Lahjoitukset ovat tulleet tavallisilta ihmisiltä ja yrityksiltä. Yksi lahjoittajista on 9-vuotias Adrian-poika.

– Hän oli innoissaan mukana hyvän asian puolesta ja osti omilla säästöillään ryhmä Hau -suklaakalenterin. Hän myös auttoi minua laittamaan kalentereihin lappuja, jossa kerrottiin lahjoituksesta. Tosin siinä vaiheessa kun 400 kalenteria oli laputettu, alkoi jo vähän väsyttää, kertoo Merja Valkeapää, Adrianin äiti ja yksi keräyksen toteuttamiseen osallistuneista mammoista.

Joulukalenterit lahjoitetaan lapsille Soiten, Ensi- ja turvakodin ja Hopen kautta. Keskussairaalaan mammat toivat 350 kalenteria. Saman verran saa lastensuojelu. Kalenterit vaihtelevat kuvakalentereista suklaakalentereihin ja lelukalentereihin.

– Diabeteshoitajalle menevät kuvakalenterit. Muut jaetaan osastolle, päivystykseen, poliklinikalle, kotisairaalaan, mahdollisesti jopa maitokeittiöön. Hoitajat ja lääkärit antavat ne sitten lapsille, lastensairaalan osastonhoitaja Anna-Leena Hohenthal kertoo hymyillen.

Pieni tyttö ilahtui

Keskussairaalassa kalentereita jaetaan jouluun asti. Ensimmäiset on jo annettu.

– Varsinkin lastenpäivystyksen vuoksi potilasmäärät ovat kasvaneet paljon, joten niitä menee useampi päivässä, apulaisosastonhoitaja Nico Jäväjä tietää.

Salla Kronbäck todisti viime vuonna, kun kuvakalenteri löysi omistajansa.

– Kyllä hoitajilla ja minulla tuli tippa linssiin, kun pitkään hoidossa ollut alle vuoden ikäinen tyttölapsi sai oman kalenterinsa ja avasi sieltä luukun. Siitä sai potkua tähän hommaan, että haluaa olla mukana jatkossakin. Kun näki konkreettisesti, kuinka suuri ilo siitä kalenterista voi pienelle lapselle olla.

Halima Abdelmagid on asunut Suomessa jo pari vuotta, Samira Saeedi ja Bahar Mojahed vajaan vuoden. Kaikkia heitä yhdistää halu löytää juttukavereita. Siis kavereita, joiden kanssa jutella. Ei mistään ihmeellisestä, vaan ihan tavallisista asioista:

– Normaaliasioista ja suomalaisesta kulttuurista. Ei ole tarkoitus, että puhumme lakiasioita, heittää Halima ja nauraa.

Samiralla ja Baharilla on jokunen suomalainen kaveri, mutta näillä ei ole aikaa tavata kovin usein. Halimalla taas on koti ja lapsia, ja aikaa on vain rajallisesti.

Samira Saeedi toivoo kavereita arkeen puhumaan kaikesta siitä, mistä suomalaisetkin keskenään juttelevat. Todennäköisesti vitsitkin lentelisivät, sillä sellainen Samira sanoo olevansa: rauhallinen ja kiltti, mutta kova vitsailemaan.

Koulussa puhutaan kouluasioita

Koulunkäyntiavustaja Mari Puoma-Korvela Keski-Pohjanmaan koulutusyhtymästä huomasi syksyllä nopeasti, että kouluympäristö ei anna maahanmuuttajille riittävästi mahdollisuuksia puhua suomea. Nimenomaan arkisuomea, sillä kielitestin tehneillä ja kielioppia pänttäävillä opiskelijoilla on kyllä peruskielitaito hallussa.

– Käytännön puhe on eri asia: että uskaltaisi käyttää kieltä ja siitä tulisi luontevaa. Kun porukassa kukaan ei puhu suomea äidinkielenään, sellaista puhetta ei synny.

Kotoutuminen taas olisi helpompaa, kun maahanmuuttajilla olisi suomenkielisiä kavereita. Luonnollisia kohtaamispaikkoja ei ole kovin paljon, sillä valmentavassa koulutuksessa Valmassa opiskelevat ovat pääosin täysi-ikäisiä, joukossa keski-ikäisiäkin. Toisaalta suomalaiset näyttäytyvät maahanmuuttajan silmiin yhä usein hiljaisina.

Halima on pähkäillyt muun muassa sitä, mitä Suomessa on tapana antaa syntymäpäivälahjaksi. Entä vauvan syntyessä tai hääpäivänä? Tavat voivat olla kovin erilaisia kuin hänen synnyinmaassaan Sudanissa tai Egyptissä, missä Halima Abdelmagid asui pitkään. Halima tapaisi mielellään monia suomalaisia:

– Eivät kaikki ole samanlaisia. Monta ihmistä on monta tapaa.

Ei vapaaehtoistyötä, vaan höpöttelykavereita

Puoma-Korvela päätti kokeilla kepillä jäätä ja laittoi kyselyn paikalliseen kaupunkiryhmään Facebookissa.

Tänään yksi opiskelija vetäisi minua hihasta ja kysyi, voisinko auttaa häntä löytämään suomalaisen ystävän, jonka kanssa hän voisi puhua suomea.

Olisiko kukaan kiinnostunut tutustumaan uusiin ihmisiin ja ihan vain höpisemään suomeksi?

Yhteydenottojen määrä ja ihmisten kirjo yllättivät: kiinnostuneissa on miehiä ja naisia, työikäisiä ja eläkeläisiä. Puoma-Korvela sai myös houkuteltua mukaan aiempia valmentavan koulutuksen opiskelijoitaan, ja keskiviikkona vuorossa on ensimmäinen kahvitteluilta, jossa ihmiset pääsevät rupattelemaan.

Hän ei puhu vapaaehtoistyöstä, joka voi terminä säikäyttää ja kuulostaa sitovalta. Kurssejakaan ei tarvita:

– He tarvitsevat höpöttelykaveria, sanoo Puoma-Korvela.

Bahar Mojahed puhuu paljon naapureiden kanssa ja haluaa kuumeisesti oppia suomen kielen täydellisesti. Hän haluaisi jakaa päivän kuulumiset juttukaverin kanssa, mutta toivoo myös saavansa apua käytännön asioissa, vaikkapa matkalla kohti jatko-opintoja. Noin vain uusien ihmisten kanssa ei ole helppo päästä juttusille.

– Ehkä suomalaiset eivät tykkää puhua ulkomaalaisten kanssa. He ovat myös hiljaisia ja vähän... vähän totisia, sanoo Bahar.

Mari Puoma-Korvelan toive on, että maahanmuuttajat löytäisivät kavereita, joiden kanssa tavata muutenkin omalla ajalla. Varsinkin aikuisille ystävien saaminen voi olla vaikeaa. Valmentavassa koulutuksessa on ihmisiä 12 maasta, ja ikähaitari on 17-40 vuotta.

Nuoret voivat löytää kavereita vaikka urheiluporukasta, mutta mihin menee aikuinen nainen, joka on kotona ja jolla on vaikka pieniä lapsia? pohtii Puoma-Korvela.

Kaveripiirin rakentaminen vaatii työtä kantasuomalaiseltakin

Anniina Karvinen on yksi juttukaveriksi valmiista kokkolalaisista. Hän törmäsi ilmoitukseen ja laittoi heti viestiä: täällä olisi kahden pienen lapsen äiti!

Karvinen haluaa lastensa kasvavan suvaitsevassa ilmapiirissä, pitävän ihmisten erilaisuutta itsestäänselvänä ja oppivan kunnioittamaan toisia kulttuureja.

– Minä pidän maahanmuuttajia isona rikkautena ja koen, että me voimme oppia heistä ja heidän tarinoistaan paljon.

Toisaalta Karvinen on itsekin tuore tulokas Kokkolassa, ja hän tietää, että kaveripiirin ja tukiverkoston eteen täytyy tehdä töitä.

– Tuurilla ja sinnikkäästikin olen etsinyt kavereita lähipuistosta, mutta on se hankalaa. Jos vielä olisi kielimuuri esteenä… pohtii Karvinen.

Entisessä kotikaupungissaan Jyväskylässä Karvinen kävi paljon monikulttuurisessa perhekahvilassa. Noin vain oudon ihmisen juttusille menemiseen hänelläkin on jonkinlainen kynnys: torjutuksi tulemisen pelko on aina olemassa. Kun on järjestetty tilaisuus, on helpompaa mennä mukaan.

– Ja kun on tällainen vuodenaika ja Suomen ilmasto, täällä kyllä tarvitaan yhteisöllisyyttä ja yhdessä tekemistä!

Korkein hallinto-oikeus (KHO) on tehnyt välipäätöksen, jolla Oulaskankaan synnytyssairaalan toiminta voi jatkua niin kauan kuin asian käsittely on kesken korkeimmassa hallinto-oikeudessa.

Pohjois-Suomen hallinto-oikeus antoi syyskuussa päätöksen, jonka mukaan synnytystoiminta lopetetaan 30.6.2018 mennessä. Hallinto-oikeus katsoi päätöksessään, että Oulaskankaan sairaalassa ei ole riittäviä resursseja ja osaamista hoitaa sellaisia vastasyntyneitä, jotka tarvitsevat terveydentilansa takia välitöntä hoitoa tai tehostettua valvontaa.

Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin (PPSHP) kuntayhtymä haki muutosta KHO:lta hallinto-oikeuden päätökseen. Sairaanhoitopiiri pyysi päätöksen täytäntöönpanon kieltämistä, kunnes KHO on ratkaissut asian.

KHO päätti torstaina, että hallinto-oikeuden päätöksen täytäntöönpano kielletään, kunnes valitusasia on ratkaistu.

Seinäjoki–Oulu-radan perusparannus- ja kehittämistyö on päättymässä.

11 vuoden aikana on perusparannettu 335 kilometriä raidetta, rakennettu 105 kilometriä uutta kaksoisraideosuutta ja poistettu 105 tasoristeystä, listataan ratahankkeen juhlajulkaisussa.

Tänään torstaina rataurakan päättymistä juhlistettiin juhlajunalla Seinäjoelta Ouluun.

Yle on seurannut ratahanketta koko sen 11 vuotisen historian ajan.

Tsaarinaikaisia ratarakenteita

Liikenneviraston mukaan rautatien rakentaminen Pohjanmaalle oli ensimmäistä kertaa esillä 1863-64. Päätös radan rakentamisesta tehtiin 1882 ja Seinäjoen ja Kokkolan väli valmistui 1885. Kokkola–Oulu–Toppila-välin rataosuus valmistui seuraavana vuonna 1886.

– Puolileikillään voisi todeta, että rakenne siis sisälsi joiltain osin kirjaimellisesti tsaarinaikaisia rakenteita, toteaa Seinäjoki–Oulu-ratahanketta alusta asti luotsannut projektijohtaja Tommi Rosenvall hankkeen juhlajulkaisussa.

Ratahankkeeseen sisältynyt perusparannustyö tuli siis tarpeeseen, sillä radan rakenteista oltiin oltu huolissaan jo pidempään. Tommi Rosenvallin mukaan perusparannus oli tehtävä, jotta junaliikenne etelän ja pohjoiden välillä saatiin ylipäätään turvattua.

Rataprojektin aikana käytiinkin läpi kaikki vanhat raiderakenteet korjaten se, mitä piti.

– Suurin ongelma oli ehkä sepelitukikerros, joka oli loppuunkulunut melkein koko Seinäjoki–Oulu-väliltä, Rosenvall sanoo.

Rosenvallin mukaan huonokuntoiset rakenteet aiheuttivat routimista, joka näkyi asiakkaille viivästyksinä junaliikenteessä. Yksi Pohjanmaan radan pahimmin routivista väleistä oli juuri rataosuus Kokkolasta Ouluun.

– Routaongelmat ovat nyt ohi, Rosenvall toteaa.

Radan perusparannuksen päätoimenpiteitä olivat sepelitukikerroksen uusimisen lisäksi myös radan routaeristäminen, kuivatuksen parantaminen ja toimenpiteet sähkö- ja turvalaitejärjestelmille.

Raha ei riittänyt kokonaan kaksiraiteiseksi

Seinäjoki-Oulu-ratahankkeella on pitkä historia. Sen suunnittelutyötä tehtiin Tommi Rosenvallin mukaan vaiheittain jopa toistakymmentä vuotta. 2006 valmistui hankkeen yleissuunnitelma, jota 2007 lähdettiin jalostamaan rakennussuunnitteluksi. Varsinainen rakennustyö alkoi 2007.

Alussa haaveiltiin koko Seinäjoki–Oulu-välin muuttamisesta kaksiraiteiseksi. Muun muassa VTT:n selvityksessä radan kehittäminen täydeksi kaksoisraiteeksi katsottiin nykyisen radan parantamista kannattavammaksi. Rahat eivät kuitenkaan riittäneet.

– Kustannusarvio pomppasi niin korkeaksi, että viesti oli se, että pienemmällä summalla pitää tulla toimeen ja asioita pitää priorisoida. Kokonaisuudesta on nyt poimittu ne osuudet, jotka eniten palvelevat liikennettä kaksiraiteisina, Rosenvall sanoo.

Kaksiraiteisiksi rakentuivat rataosuudet Seinäjoen seudulla ja Kokkola–Ylivieska-väli.

Kokkola–Ylivieska -kaksoisraidehanke yhdistettiin mukaan Seinäjoki–Oulu-ratahankkeeseen 2012. Tommi Rosenvallin mukaan kahden erillisen hankkeen yhdistäminen oli hyvä ratkaisu: yhteisen hankeorganisaation myötä toteutusta pystyttiin tehostamaan, riskejä ja rakentamisen aiheuttamia haittoja minimoimaan.

Melkein miljardi euroa

11-vuotisen hankkeen bujetti on jättimäinen 880 miljoonaa euroa.

Hankkeen ensimmäisinä vuosina rahoituksesta neuvoteltiin – ja väännettiin – vuosittain. Yle on uutisoinut lukuisista budjettiväännöistä, joissa ratatöille haettiin ja myönnettiin muutaman kymmenen miljoonan rahoitus kerrallaan. Välillä pelättiin jopa ratatöiden keskeytyvän ja välillä apuun rahoittajana tuli VR.

– Alkuvuodet olivat rahoituksellisesti vaikeita. Rahaa myönnettiin pienissä osakokonaisuuksissa ja se ei mahdollistanut töiden optimaalista suunnittelua. Onneksi hyvissä ajoin saatiin varmistettua loppurahoitus ja sen myötä tulevien vuosien töiden optimoinnin suunnittelu parani, Tommi Rosenvall kertoo.

Rahaa myönnettiin pienissä osakokonaisuuksissa ja se ei mahdollistanut töiden optimaalista suunnittelua. Tommi Rosenvall

Rosenvallin mukaan hankkeen pituus ja pidemmäksi ajaksi myönnetty rahoitus mahdollistivat sen, että syntyi myös kustannussäästöjä.

– Isoja kokonaisuuksia on pyritty optimoimaan ja hyvällä työryhmällä on saatu aikaan hyvä kokonaisuus. Pystyimme tekemään oikeita töitä oikeaan aikaan, eikä ainoastaan niitä töitä, joihin rahoitus riitti, Rosenvall sanoo. Syntyneet kystannussäästöt mahdollistivat hänen mukaansa muun muassa sen, että tasoristeykset saatiin poistettua ja junien kulkunopeudet nostettua koko Seinäjoki–Oulu-osuudella, myös Ylivieska–Oulu-välillä, mikä ei alkuperäiseen budjettiin kuulunut.

Turvallisuus tärkeimpänä

Ratahankkeen edetessä on korostettu sen vaikutuksia liikenteen turvallisuuteen.

Tasoristeykset ovat tunnetusti onnettomuusriskejä liikenteessä. Esimerkiksi vuonna 2009 Yle uutisoi Etelä-Pohjanmaalla ja Pohjanmaalla tapahtuneen juhannukseen mennessä viisi tasoristeysonnettomuutta. Koko maassa onnettomuuksien määrä oli tuolloin 17.

– Tasoristeys on aina vaaran paikka. Niiden poistaminen jo yksin on parantanut seudun asukkaiden ja junankäyttäjien turvallisuutta merkittävästi, Tommi Rosenvall toteaa.

11 vuoden aikana Seinäjoen ja Oulun väliltä poistettiin 105 tasoristeystä. Ne korvattiin yli- ja alikulkusilloilla sekä erilaisilla tiejärjestelyillä. Myös suoja-aitoja on rakennettu ja turvalaite- sekä sähköratajärjestelmämuutoksia on tehty koko osuudella. Kokkola–Ylivieska-välille on rakennettu kokonaan uusi turvalaitejärjestelmä.

Tasoristeysten poistaminen liittyy rataosuuden maksiminopeuden nostamiseen 140 kilometristä 200 kilometriin tunnissa.

– Jos ajetaan yli 140 kilometriä tunnissa, ei saa olla tasoristeyksiä, Rosenvall muistuttaa.

Rosenvall ei halua arvioida, miten paljon maksiminopeuden nostaminen vaikuttaa käytännössä asiakkaiden matka-aikaan, koska lopullinen matkanopeus riippuu operaattorista. Se on kuitenkin tosiasia, että parhaimmillaan henkilöjunat pääsevät nyt kulkemaan Helsingistä Ouluun suurinta sallittua nopeutta koko matkan.

8,5 miljoonaa työtuntia ja osaajapula

Liikennevirasto on laskenut, että 11 vuoden aikana Seinäjoen ja Oulun välillä on tehty 8,5 miljoonaa työtuntia. Koko hanke 2007-2017 vastaa 5300 henkilötyövuotta. Rataurakat työllistivät myös yrityksiä.

Ratarakentamisen kiivaimmat vuodet olivat 2013, 2014 ja 2015, joiden aikaan koettiin myös osaajapulaa.

– Kiivaimpina vuosina tietyissä ammattiryhmissä oli pulaa. Spesiaalihenkilöitä rautatierakentamiseen esimerkiksi turvalaitetöissä tai kiskohitsaamiseen ei määräänsä enempää löydy. Kyllä siellä äärirajoilla mentiin, Tommi Rosenvall sanoo. Hän muistuttaa kuitenkin, että myös muualla Suomessa oli ratatöitä käynnissä ja tarvetta osaajille.

Parhaimmillaan töissä on ollut jopa 2000 henkilöä yhtä aikaa.

Kiivaimpina vuosina tietyissä ammattiryhmissä oli pulaa. Spesiaalihenkilöitä rautatierakentamiseen esimerkiksi turvalaitetöissä tai kiskohitsaamiseen ei määräänsä enempää löydy. Tommi Rosenvall

Vaikka projektijohtajan mukaan kulloinkin tehtävistä töistä on pyritty tiedottamaan muun muassa alueen asukkaille, on palautetta silti välillä tullut. Radan perusparannustyöt ovat vuosien mittaan aiheuttaneet muutoksia junaliikenteeseen, aikatauluja on muokattu, junia korvattu bussilla ja välillä on ollut jopa liikennekatkoksia, jolloin koko radan liikenne on pysäytetty.

– On ollut eri mittaisia työrakoja, jolloin henkilöjunat on korvattu bussilla ja tavaraliikenne ollut seis, Rosenvall sanoo. Katkoksien pituus on vaihdellut kuudesta tunnista pariin vuorokauteen.

Keskustelua herättivät aikanaan myös esimerkiksi Kokkola–Ylivieska-kaksoisraiteen alle jäävät maa-alueet ja niiden lunastaminen.

Hankkeen myötä Seinäjoen ja Oulun välille on avattu kaksi uutta henkilöliikenteen asemaa. Härmän asema avattiin 11 vuoden ja Kempeleen asema 26 vuoden tauon jälkeen. Myös muiden radanvarren asemien esteettömyyttä on pyritty parantamaan.

Haastavat kohteet

335 kilometrin matkalle mahtuu monenlaista maisemaa ja monia kohteita. Maasto-olosuhteet ovat olleet haastavia ja esimerkiksi Kokkola-Ylivieska -osuudella oli 80 kappaletta siltoja.

Hankkeen juhlajulkaisussa nostetaan rakennuskohteista esiin Pyhäjoen ylittävä ratasilta Oulaisissa Ylivieska-Oulu -rataosuudella. Toinen vaativa kohde oli Kalajoen ratasilta Ylivieskassa. Kalajoen ylittäneet kaksi ratasiltaa purettiin ja korvattiin yhdellä sillalla.

Kokkolan ja Ylivieskan välillä kaksoisraideosuudella on kaksi isoa siltaosuutta: Vetelinjoen ratasilta ja Kannuksen silta. Seinäjoen ja Lapuan välisellä kaksoisraideosuudella haastavuus syntyi mm. tasoristeysten poistamisesta ja haastavien pohjaolosuhteiden vaatimista rakennustöistä.

– Varsinkin Seinäjoen pää oli hyvin pehmeällä alueella. Sinne on paalulaattaa rakennettu pitkiä pätkiä, Tommi Rosenvall sanoo.

Juhlajuna Seinäjoelta Ouluun

Rataprojektin päättymistä juhlistettiin tänään torstaina Seinäjoelta Ouluun matkaavalla juhlajunalla. Kutsuvieraita kuljettava juna pysähtyi muun muassa Härmän ja Kempeleen asemilla.

Projektinjohtaja Tommi Rosenvallille hankkeen valmistuminen tarkoittaa uusia haasteita. 11 vuodeksi venynyt pesti on kuitenkin ikimuistoinen. Sen päätteeksi lähtevät kiitokset työtovereille ja yhteistyökumppaneille.

– On ollut mielenkiintoista, eikä kahta samanlaista päivää.

Bolidenin Kokkolan sinkkitehdas on polkaissut hyvissä ajoin käyntiin lupaprosessin vaarallisen jätteen kaatopaikan laajentamiseksi. Nykyinen jätealue riittänee suurteollisuuden tarpeisiin vuoden 2035 tienoille saakka.

Varhainen varautuminen kertookin siitä, kuinka vaikeaa on sovittaa kymmenien hehtaarien laajennus meren, Natura 2000 -alueen ja pohjavesialueen rajaamalle alueelle.

Kokkolan rakennus- ja ympäristölautakunta löytää hankkeen ympäristönvaikutusten arviointiselostuksesta useita puutteita. Se esittää kuitenkin Bolidenille yhden uuden mallin kaatopaikan laajentamiseen, koska lautakunta ei halunnut tyytyä pelkkään eri vaihtoehtojen kritiikkiin.

– Pyrimme esittämään sellaisen toteuttamisvaihtoehdon, joka olisi tietyin reunaehdoin mahdollinen ja minimoisi suurimman osan aiheutettavista ympäristöhaitoista suurteollisuusalueella, merialueella ja luonnonsuojelualueella sekä huomioisi pohjavesien suojaustarpeet, kirjoitetaan lausunnossa.

Lautakunnan lausunnon mukaan paras vaihtoehto oli korottaa nykyistä aluetta ja laajentaa sitä kaakkoon, osin pohjavesialueen päälle.

– Kyseessä on 2. luokan pohjavesialue, se pystyttäisiin suojaamaan riittävästi, uskoo Kokkolan kaupungin ympäristöpäällikkö Michael Hagström.

Bolidenin esittämistä vaihtoehdoista yksi on nykyisen kaatopaikan korottaminen 60 metriin. Korkeimmat kohdat ovat nyt 27 metrissä. Vertailun vuoksi Kokkolan korkeimmat huiput Patamäki, Roskaruka ja Köykärin huippu ovat noin 40 metrissä.

Lautakunta tyrmää lausunnossaan kaatopaikan laajentamisen merialueelle. Myöskään alueen laajentamista Harrbåda–Rummelön Natura-alueen suuntaan se ei pidä suotavana.

Yleisötilaisuus epäonnistui ja selostuksessa puutteita

Kokkolan ympäristöpalvelut kritisoi hankkeen ympäristövaikutusten arvioinnista järjestettyä yleisötilaisuutta. Esimerkiksi hankkeen ohjausryhmään nimetyt Ykspihlajan ja Sannanrannan asukasyhdistykset, kalastajat ja media jäivät kutsumatta tilaisuuteen, ja osallistujamäärä jäikin vähäiseksi.

– Vaikka YVA-prosessi kokonaisuudessaan täyttänee lain vaatimat edellytykset, sisältyy sekä yleisötilaisuuden järjestämiseen että selostuksen sisältöön vakavia puutteita, jotka vaikeuttavat kokonaiskuvan muodostumista ja varsinkin eri vaihtoehtojen vertailua, kirjoitetaan lausunnossa.

Lautakunta löysi suuria puutteita myös kaavamääräyksissä ja niiden esittämisessä varsinkin koskien Natura-aluetta. YVA-selostuksessa ei myöskään huomioitu suurteollisuusalueella voimassaolevia muita ympäristölupia ja toimintojen yhteisvaikutuksia, jotka rajoittavat laajennushanketta.

YVA-selostus perustuu Kruunupyyn lentoaseman säätietoihin, jotka eivät vastaa olosuhteita meren rannalla, huomioi lautakunta. Tuuliolosuhteiden erillisselvitys olisi ollut tarpeen arvioitaessa esimerkiksi hiukkasten leviämistä Harrbådan tai asuntomessualueen suuntaan.

Lautakunta pahoittelee myös sitä, että Harrbådan pohjavesialueen statusta ja siihen liittyviä oikeudellisia edellytyksiä ei selvitetty, vaikka kaupunki painotti tämän tärkeyttä etukäteen. Näin olisi voitu arvioida paremmin, onko laajentuminen pohjavesialueelle ylipäätänsä mahdollista.

Kokkolan kaupunginhallitus antaa vielä oman lausuntonsa asiasta. Kansalaiset voivat jättää oman mieliipteensä hankkeesta Etelä-Pohjanmaan ely-keskukseen 8.1. 2018 mennessä.

Lohtajalaisessa parsinavetassa seisoo rintarinnan kolmisenkymmentä lehmää. Ne katsovat uteliaasti navetassa käyviä vieraita, ja muutama ammuu laiskasti. Pian ne jatkavat syömistä tai märehtimistä, mitä nyt kukakin. Näillä lehmillä on takanaan neljän kuukauden laidunaika ulkona. Nyt on alkanut sisäkausi ja uuden kevään odotus.

– Nämä meidän lehmät ovat kaikki olleet vasikasta asti ulkona. Vanhat lehmät tietävät omat paikkansa navetassa ja osaavat laitumelta mennä omiin parsiinsa, mutta uusia pitää aluksi opastaa, kertoo maitotilallinen Pekka Venetjoki.

Joskus on viety lehmät jaloittelemaan talvellakin. maitotilallinen Pekka Venetjoki, Lohtaja

Eläinsuojelulain mukaan parsinavetassa asuvien lehmien pitää saada ulkoilla kesällä 60 päivänä. Venetjoen tilalla laki ei ole vaatinut erikoisjärjestelyjä, koska vaatimus täyttyy helposti.

– Niin kauan kuin vain muistan, meillä on viety lehmät laitumelle. Yritämme pitää niitä ulkona nelisen kuukautta kesässä. Ensimmäiset viedään ulos kelien salliessa jo huhtikuussa, ja viimeiset haetaan pois ennen lumentuloa. Joskus on viety lehmät jaloittelemaan talvellakin. Se on mahdollista, jos tulee kunnon talvi: lunta ja pakkasta.

Tilallinen: Lehmien ulkoiluttaminen on halusta kiinni

Kaikissa parsinavetoissa ei ole yhtä hyvä tilanne kuin Venetjoen tilalla. Tänä kesänä Keski-Pohjanmaalla tehdyt valvonnat osoittavat, että kymmenillä tiloilla lehmät eivät pääse ulkoilemaan riittävästi. Lakia noudatettiin kiistatta vain 20 tilalla yli sadasta. Muilla tiloilla todettiin tai epäiltiin puutteita ulkoilussa.

En paljon sympatiaa anna tilallisille, jotka ei tätä nykylakia noudata. Pekka Venetjoki

Myös Itä-Suomessa aluehallintovirasto tehovalvoi maitotiloja kuluneena kesänä, koska sille tuli niin runsaasti yhteydenottoja epäilyistä, ettei lakia kaikilla tiloilla noudateta.

Pekka Venetjokea moinen lain laistaminen sapettaa:

– Siirtymäaikaa on ollut monta vuotta. Kyllä tähän mennessä olisi pitänyt jo saada asiat kuntoon, jos lehmiä aikoo pitää. En paljon sympatiaa anna tilallisille, jotka eivät tätä nykylakia noudata.

Venetjoen mielestä lehmien ulkoilun järjestäminen on halusta kiinni – vaikkakaan hän ei kiellä, etteikö laitumien tekemisessä olisi urakoitavaa.

– Se on parin päivän rutistus, kun laitumelle tehdään aitaukset, vedetään vesilinjat ja suunnitellaan laidunlohkot. Ensimmäiset viikko tai kaksi ovat työläämpiä ennen kuin lehmät oppivat kulkemaan ja tulemaan takaisin omiin parsiinsa, mutta sitten alkaa helpottaa.

Lehmät osaavat odottaa kevättä

Pekka Venetjoki silittää Illuusian turpaa. Illuusia on jo konkari ulkoilussa ja osaa palata itse omaan parteensa. Lehmät ovat omistajansa mukaan viisaita eläimiä: kevättä ja laidunkauttakin ne osaavat odottaa.

– Keväällä kun rupeaa ilmat lämpenemään ja aurinko paistamaan, niin joka kerta, kun ulko-ovi aukaistaan, lehmät katsovat sinne päin: "Eikö me jo päästä täältä pois?", Venetjoki hymyilee.

On lehmien oikeus päästä ulos! Pekka Venetjoki

Laidunkauden ensimmäisinä päivinä lehmillä on vauhti päällä, mutta pikkuhiljaa eläimet rauhoittuvat, kun huomaavat, että ulos ja sisälle pääsee joka päivä. Venetjoen tilalla ulkoiluttamisen suhteen ollaan ehdottomia, se tuo iloa myös tilalliselle.

– Laiduntamisesta tulee itsekin hyvällä mielelle. Me nähdään aivan tuosta keittiön ikkunasta, kun lehmät ulkoilevat. On lehmien oikeus päästä ulos!

– Elämäni kohokohta on se, että selvisin sodasta pienin vaurioin.

Näin arvioi talvi- ja jatkosodassa Suomea puolustanut Uuno Möttönen sohvallaan Perhossa Keski-Pohjanmaalla. Ulkona on lähes samanlainen ilma kuin talvisodan syttyessä. Omakotitalon ikkunasta näkee, kuinka lumihiutaleet leijailevat vielä lämpimään maahan.

101-vuotias Uuno on kokenut sota-aikojen lisäksi itsenäistyvän Suomen ensipyristelyt, sotia edeltäneet hyvät vuodet, 50-luvun jälleenrakennuksen ja vielä vuosikymmeniä sen jälkeen – eli hieman enemmän kuin Suomi itse.

Suomessa asui marraskuun lopulla vielä 861 Uunon kaltaista yli 100-vuotiasta. Valtaosa heistä on naisia. Nykypäivän satavuotiaista tuskin kukaan lapsena olisi uskonut elävänsä niin pitkään. Sellainen ajatus olisi ollut suorastaan utopiaa: 1900-luvun alussa oli saavutus tai onnellinen sattuma elää edes yli 65-vuotiaaksi. Lapsikuolleisuus oli tuohon aikaan suurta. Perheet osasivat varautua siihen, että kaikista lapsista ei koskaan kasva aikuisia.

– Nykyään ihminen voi suunnitella elämää pitkälle aika varmalta pohjalta. Sata vuotta sitten todennäköistä oli, että joka toinen ikäluokasta kuolee ennen kuin täyttää 50. Naisilla oli myös suuri riski kuolla synnytykseen, Suomen historian professori Pertti Haapala kertoo.

Tsaarin Venäjästä itsenäiseksi

Uuno Möttönen syntyi vuonna 1916 Suomeen, joka oli vielä osa tsaarin Venäjää. Kun kotimaa itsenäistyi, Uuno oli vasta yksivuotias. Suomessa elettiin pääosin köyhästi ja pienesti.

Möttösten kotona puutetta ei kuitenkaan ollut, sillä Otto-isä piti kyläkauppaa Perhon Möttösessä. 14 lapsen perheeseen elantoa toivat myös maanviljelys ja karjanhoito.

Samanlaista elämää eli moni muukin suomalainen, eikä itsenäisyyttä osattu odottaakaan, arvioi historian professori Pertti Haapala.

– Ei kukaan odottanut, että Venäjän keisari syöstäisiin vallasta. Vielä 1917 oli yleinen käsitys, että Suomi pysyy osana Venäjää – tapahtui Venäjällä mitä tahansa.

Sisällissodan jälkeen ja ennen toista maailmansotaa 1920- ja 30-luvuilla nykyiset satavuotiaat elivät todennäköisesti nuoruutensa parasta aikaa. Ilmassa oli toiveikkuutta: aineelliset olot kohenivat, saatiin neuvolajärjestelmä ja kaikki lapset kävivät koulua.

Myös nuori Uuno Möttönen pakkasi eväänsä laukkuun ja kävi oppivelvollisuuden velvoittamana kansakoulua. Vähävaraisille ruokaa tarjottiin opintiellä, mutta Möttösten kotona asiat olivat hyvin – ja niinpä ateriat piti hankkia itse.

Suomi oli kuitenkin melko tasa-arvoinen: lähes kaikilla oli yhtä niukasti kaikkea ja rikkaita oli vain vähän. Sen taustalla olivat kristinusko ja vuosisadan alun suomalaisuusliike, joka halusi koota kaikki ihmiset yhteen. Professori Pertti Haapalan mukaan ilmassa oli paljon isänmaallisuutta: omaa tasavaltaa korostettiin joka paikassa. 30-luvun kulttuuri oli myös sotilaallista.

– Esimerkiksi sotilasmarssit olivat normaalia viihdettä. Sotia oli ollut koko ajan, eikä ensimmäisestä maailmansodasta ollut kuin parikymmentä vuotta. Se ei ollut vielä hävinnyt mielestä, ja ehkä silloin oltiin henkisesti valmiimpia sotimiseen kuin myöhemmin, Haapala kertoo.

Toisen maailmansodan tuomaa myllerrystä Suomeen ei kuitenkaan osattu odottaa. Silloiset parikymppiset paiskivat töitä kotirintamalla, kuolivat taisteluissa ja katsoivat vierestä, kun sota karsi omaa ikäluokkaa. Kuoleman väistämättömyys kosketti kaikkia.

Uuno Möttönen puolusti Suomea sekä talvi- että jatkosodassa. Kutsu sotaan tuli pian sen jälkeen, kun hän oli saanut taistelukaasutiedustelijan ja taistelulähetin koulutuksen.

– Olihan se suuri yllätys meikäläisille, kun sanottiin, että sota on syttynyt. Mehän olimme nuoria miehiä siihen aikaan ja vaihtoehtoja ei ollut. Olimme isänmaallisesta perheestä kotoisin, ja oli itsestäänselvää, että isänmaata lähdetään puolustamaan, Uuno muistelee.

Hän muistaa vielä hyvin hetken, kun tieto sodan syttymisestä tuli. Uuno oli armeijassa.

Olihan se suuri yllätys meikäläisille, kun sanottiin, että sota on syttynyt. Mehän olimme nuoria miehiä siihen aikaan ja vaihtoehtoja ei ollut. Uuno Möttönen

– Komppaniasta tuli lähetti, joka ilmoitti, että vihollisuudet ovat alkaneet. Olimme Suvannon rannalla Mannerheimin-linjalla, joka oli pääpuolustuslinja. Joukkueenjohtajan piti laittaa kiväärit ilmatorjunta-asemaan. Samainen kivääri pudotti mahdollisesti ensimmäisen venäläisen tiedustelukoneen. Kaksi tuli Laatokan päältä ja pikakivääri onnistui pudottamaan toisen alas.

Uuno Möttönen oli sodan alusta loppuun etulinjassa: talvisodassa jalkaväkirykmentti 24:ssä, jatkosodassa jalkaväkirykmentti 29:ssä. Etulinjassa työhön kuului välillä vaarallisten tiedustelujen tekemistä venäläisten puolelle. Läheltä piti -tilanteita riitti. Uuno sanoo, että rintamalla matkassa oli hyvä suojelusenkeli.

– Ainoastaan vasemmasta silmästä menetin näön, kun kuusenoksa kävi silmään.

Sota on unohtumaton kokemus

Lähes 100 000 suomalaista menetti henkensä puolustaessaan isänmaata.

– Sodan pituudesta ja kovuudesta kehkeytyi tragedia ja trauma. Se on ollut ikäluokkien elämässä iso, unohtumaton kokemus, historian professori Pertti Haapala kuvailee.

Sota onkin varjostanut tavalla tai toisella kaikkien nykyisten satavuotiaiden elämää.

Suomalaiset olivat sodan päättymiseen tyytyväisiä. Häviö ei ollut raaka, sillä poikkeuksellisesti Suomea ei miehitetty. Sotatrauma jätti kuitenkin jälkensä tuleviin vuosiin.

– Sotaikäluokan mielenterveys- ja perheongelmat olivat 50-luvulla pahoja. Elämän aloittaminen sodan jälkeen ei ollut helppoa, Haapala sanoo.

Sodan jälkeen tehtiin töitä ja lapsia

Uuno Möttönen tottui jo lapsena työntekoon, kuten käytännössä kaikki nykypäivän satavuotiaat. Ahkeruudesta ja sinnikkyydestä oli hyötyä, kun Suomi piti rakentaa sotien jälkeen uusiksi.

Useat maalla asuvat ottivat vastaan valtion lahjoittamia rintamamiestiloja. Käytännössä kyse oli palasta maata, joka piti itse raivata ja rakentaa. Perhesuunnittelu ei ollut kovin yleistä, ja siksi lapsiluku kasvoi usein suureksi.

Valtiokin kannusti hankkimaan paljon lapsia: sillä paikattiin sota-aikoina syntynyttä lapsivajetta. Sodan kokeneiden ihmisten hartioille kasautui paljon kannateltavaa.

– Moni paloi loppuun: teki raskasta työtä raskaissa olosuhteissa. Paremmin kävi kaupunkilaisille tai heille, jotka muuttivat maalta kaupunkiin ja pääsivät kevyempiin töihin, historian professori Pertti Haapala kuvailee.

Uuno Möttöselle kävi hyvin, vaikka hän olikin maaseudun pienestä pitäjästä. Uuno ei ryhtynyt rintamamiestilalliseksi, vaan sai osan isänsä tilasta ja jatkoi tämän perintöä viljelemällä maata sekä hoitamalla karjaa. Elantoa hankittiin myös muun muassa metsätöistä.

Seurustelu Sallin kanssa oli alkanut jo ennen sotaa, ja kenttäposti kulkikin parin välillä kiivaasti, jopa viikoittain. Kun sota oli ohi, oli itsestäänselvää mennä avioon.

– Se kuului elämänmenoon, Uuno toteaa.

Perhe sai rakennettua oman talon vuonna 1950 Möttöseen, vain kivenheiton päähän Uuno Möttösen synnyinkodista. Rakentaminen ei ollut yksinkertaista, koska kaikki oli ajalle tyypillisesti kortilla.

Esimerkiksi rakennustarvikkeista oli suurta puutetta. Uunon perhe joutui ostamaan esimerkiksi nauloja ja betoniamustasta pörssistä, ja hinta oli sen mukainen.

Kun oma koti valmistui, alkoi "tavanomainen, rauhallinen elämä", kuten Uuno itse kuvailee.

– Mentiin pitkin harppauksin siihen suuntaan, että elämä tuli muuttumaan.

Uuteen taloon valoa toivat aluksi lamppuöljy ja kynttilät. Oman kodin pihatien penkereille Möttösen perhe istutti koivuntaimet, jotka nyt muodostavat komean koivukujan. Myöhemmin saatiin sähkö ja taloon rakennettiin elintasosiipi eli lisätilaa, jossa on esimerkiksi sisävessa.

Lapsia perheeseen syntyi neljä, heistä yksi menehtyi jo pienenä.

"Sodankäyneiden elämä helpottui vasta eläkeiässä"

70-luvulla yhteiskunnan vaurastuminen toi nykypäivän satavuotiaiden elämään suuria helpotuksia. Terveydenhoito parani, kun esimerkiksi maaseudulle saatiin terveyskeskukset. Syntyi käsite "kolmas elämä". Sillä tarkoitetaan eläkeikää, jolloin ihminen pystyy vielä elämään täyttä elämää ja voi kokea uusiakin asioita.

Monet nykypäivän satavuotiaat ovat eläneet pitkään juuri terveydenhuollon kohentumisen vuoksi. Heistä monen elintaso nousi eläkkeellä paremmaksi kuin työvuosina.

– Sodankäyneen sukupolven elämä helpottui oikeastaan vasta eläkeiässä, historian professori Pertti Haapala summaa.

Uuno Möttönen on pitkästä elämästään tyytyväinen. Hänen mielestään Suomi on kehittynyt sadassa vuodessa hyvään suuntaan. Uuno on tyytyväinen siitä, että on saanut olla mukana rakentamassa Suomea ja nauttimassa rauhanaikaisesta elämästä.

– Suomessa on kaikki hyvin, sosiaaliset etuudet ovat hyvät ja mistään ei ole puutetta. Vapaassa Suomessa on hyvä asua.

Uuno asuu edelleen omillaan itse rakentamassaan talossa. Hän oli vaimonsa omaishoitaja kymmenen vuotta, kunnes Salli kuoli. Nyt yksineloa on takana jo yli kymmenen vuotta.

Uunon kotona käy hoitaja kaksi kertaa päivässä. Päivät kuluvat pääasiassa lukien. Kirjahyllyissä siitä kertovat monet luetut kirjat ja postilaatikkoon tulee päivittäin useampi lehti, muun muassa Helsingin Sanomat. Myös televisiota Möttönen seuraa tarkkaan.

Suomessa on kaikki hyvin, sosiaaliset etuudet ovat hyvät ja mistään ei ole puutetta. Vapaassa Suomessa on hyvä asua. Uuno Möttönen

Miltä tuntuu se, että saa viettää 100-vuotiaan Suomen itsenäisyyspäivää, kun on itse Suomen itsenäisyyttä etulinjassa puolustanut?

– Kyllä tämä on hieno tapahtuma, ja totta kai rintamamiehenä itse lähden mukaan oman pitäjän juhlallisuuksiin, Uuno Möttönen toteaa.

Satavuotiaan Suomen itsenäisyyspäivää hän viettää osallistumalla jumalanpalvelukseen ja seppeleenlaskuun kaatuneiden patsaalle.

Viime vuonna Uuno pääsi juhlimaan Suomen itsenäisyyttä presidentinlinnaan ja kätteli presidenttiä ensimmäisten joukossa, kolmantena. Muistona siitä on pöydällä kuva kättelyhetkestä, ja vieläkin silmiin syttyy ilo, kun hän muistelee vuodentakaista.

– Tämä oli sellainen kokemus, että en osannut tällaista ollenkaan odottaa. Suurenmoinen tapahtuma, että meitä rintamamiehiä muistetaan näin paljon, että kutsuttiin sinne.

Mitä Suomea vanhempi Uuno Möttönen haluaisi kotimaastaan säästää tuleville polville? Vastausta ei tarvitse kauaa odotella.

– Ennen kaikkea itsenäisyyden, että Suomi saa olla itsenäinen valtio eivätkä vieraat tule määräämään meidän asioita. Tämä on kaikkein tärkein!

Kenraalimajuri evp. Kalervo Sipi organisoi Tampereen Kalevankankaan sankarihaudalle 100-vuotisjuhlan kunniavartiota itsenäisyyspäiväksi. Kysymys ei ole ihan pikkujutusta: jokaiselle haudalle saapuu sankarivainajan ikätoveri kunnioittamaan sodassa kuolleen muistoa.

– Todella kiitettävästi nuoriso on lähtenyt liikkeelle. Meillä on tarve 749 vartijalle Kalevankankaalla. Minulle tuli päälle 900 ilmoittautunutta. Eli yli 150:lle olen joutunut lähettämään vastauksen, että valitettavasti paikat menivät jo.

Yksi vartioitavista haudoista on talvisodassa 25-vuotiaana kaatuneen Paavo Matias Koivusen viimeinen leposija. Koivunen kuoli Yläkylässä 17.12.1939.

– Hänen pojanpojanpoikansa poika otti minuun yhteyttä, että onko mahdollista päästä isoisoisän haudalle kunniavartioon, koska mummu olisi tästä erittäin tyytyväinen. Tämä toteutuu.

Kalevankankaalla lähes jokaisen vainajan vartijaksi tuleva on juuri hänen kuolinhetkensä ikätoveri.

Mielestäni on tätä päivää antaa naisille mahdollisuus kunnioittaa veteraaneja. Naiset ovat niin voimakkaasti mukana Suomen puolustuksessa. Kalervo Sipi

Tampereelta liikkeelle lähtenyt ajatus on levinnyt valtakunnalliseksi ilmiöksi. Itsenäisyyden juhlapäivää vietetään uudella tavalla noin 30 paikkakunnalla. Tiedot hautausmaista ja kellonajoista löytyy mm. Suomi 100 -sivustolta.

Kalervo Sipi oli nähnyt valokuvan Lempäälästä, jossa toteutettiin vastaava seremonia noin kymmenen vuotta sitten. Ajatus jäi muhimaan, ja nyt juhlavuoden kunniaksi idea toteutetaan.

– Tunteet nousevat varmaan pintaan, kun tajuamme kuinka nuoria he olivat. Sodassa kaatuneista alle 30-vuotiaita oli 60 prosenttia ja siitä joukosta 19–24-vuotiaita oli 40 prosenttia.

– Se voi olla yllätys, jos käsitys sotamiehistä on perustunut Edwin Laineen 1950-luvulla ohjaamaan Tuntematon sotilas -elokuvaan.

Naisiakin mukana

Kunniavartioiden toteutustapa vaihtelee eri paikkakunnilla. Tampereen Kalevankankaalle tuleva, talvisodassa kuolleita kunnioittava, pukeutuu lumipukuun ja jatkosodan haudoille tuleva maastopukuun. Erikoisuutena on lisäksi neljä talvisodan tuntematonta kaatunutta, heidän kohdilleen saapuu henkilöt lumipuvussa huppu päässä.

Kunniavartioon osallistuminen kiinnosti myös naisia, joita Kalervo Sipi harkinnan jälkeen hyväksyi mukaan.

– Kalevankankaan sankarihautoihin ei ole haudattu yhtään naista, eli siinä mielessä olisi kaikkien pitänyt olla miehiä, mutta mielestäni on tätä päivää antaa naisille mahdollisuus kunnioittaa veteraaneja. Naiset ovat niin voimakkaasti mukana Suomen puolustuksessa, Kalervo Sipi perustelee.

Suomalaiset ovat isänmaallisia

Kalervo Sipi tiesi jo koulupoikana haluavansa sotilasuralle.

– Kodin perintöä innostus maanpuolustukseen varmaankin on, vaikka ei meillä suvussa ammattisotilaita ollut. Ukkini, eli taata oli vapaussodassa mukana Tampereen taisteluissa. Isäni kävi kaikki sodat, eli oli yli viisi vuotta eri tehtävissä kaikissa kolmessa sodassa. Hän oli erittäin aktiivinen reservin upseeri.

Kalervo Sipi kouluttautui ilmatorjuntaan. Ilmatorjuntauran jälkeen Sipi ylennettiin prikaatinkenraaliksi, kun hän siirtyi Tampereelle materiaalilaitoksen johtoon. Hän jäi reserviin Puolustuslaitoksen huoltopäällikön tehtävistä vuonna 2006.

– Nykyisin kalenterissani ovat tärkeällä sijalla kaksi asiaa: Vapaussodan perinneliitto ja toinen on Pajarin poikien perinneyhdistys, jonka puheenjohtajana toimin.

Suomessa voi Sipin mielestä olla iloinen maanpuolustushengestä.

Tunteet nousevat varmaan pintaan, kun tajuamme kuinka nuoria he olivat. Kalervo Sipi

– Se on kansainvälisestikin vertaillen hyvissä kantimissa. Taustana ovat meidän käymämme sodat. Talvisota oli yhdistävä voima ja jatkosodassakaan emme menettäneet itsenäisyyttämme. Suomalaiset ovat perusluonteeltaan isänmaallisia.

Kalevankankaalla itsenäisyyspäivänä kello 12 järjestettävään kunniavartioon kenraalimajuri pukeutuu paraatipukuun. Kalervo Sipi menee tekemään kunniaa pirkka-hämäläisten kenraalin, Aaro Pajarin muistomerkille. Ikä ei täsmää, mutta sotilasarvo on sama.

Illalla Sipi osallistuu presidentin vastaanotolle.

– Tänä vuonna itsenäisyyspäivä saa huikean kruunun. Tasavallan presidentti tutustui keväällä Pajarin poikien näyttelyyn museokeskus Vapriikissa. Yhtäkkiä Pajarin poikien perinneyhdistyksen puheenjohtajalle tipahti postiluukusta kutsu linnan juhliin.

Lue myös: 38-vuotias Pekka kunnioittaa samanikäisenä sodassa menehtyneen pappansa muistoa – "Se jää ikuisesti mieleen"

Kokkolassa on varjeltu pitkään poikkeuksellista kuusta. Puu on todennäköisesti geenimutaation ansiosta kasvanut erinäköiseksi kuin metsäkuuset yleensä. Puu on tavanomaista tuuheampi ja kasvaa vanhanaikaisen tikkunekun muodossa. Se näyttää siltä, kuin kuusta olisi leikattu koko sen kasvun ajan, mutta niin ei ole tehty.

Kokkolan kaupungin metsätalousinsinööri Ahti Räinä tietää, ettei erikoismuoto suinkaan ole ainutlaatuinen. Hän ei silti itse ole pitkän uransa aikana törmännyt vastaaviin.

Räinällä ei ole myöskään varmaa tietoa siitä, mikä kuusen erikoismuodoista on kyseessä. Puun ulkomuoto viittaisi kartiokuuseen ja oksiston kasvutapa taas pallolatva- eli tuulenpesäkuuselle tyypilliseen mutaatioon. Metsätalousinsinööri on kallistumassa tuulenpesäkuusen puoleen.

Joskus sama ilmiö näkyy männyissäkin: yksittäinen oksa tai puun latva voi olla erikoisen tuuhea, ikään kuin latvassa kasvaisi pallo. Räinän mukaan on kuitenkin harvinaista, että koko puu kasvaa tuon geenin mukaisesti.

Rekisterissä tietoja 1800 poikkeavasta metsäpuusta

Puun poikkeuksellisen tuuhea kasvu johtuu siis mutaatiosta. Kuusen erikoismuodot eroavat tavallisesta metsäkuusesta juuri kasvutavan tai vaikkapa neulasten värin perusteella. Joskus mutaatiot aiheuttavat myös hidaskasvuisuutta, ja sen takia erikoismuodot häviävät kilvassa normiyksilöille ja katoavat.

Suomessa kasvaa monien tuttujen lajien erikoismuotoja eli erikoisia kuusia, mäntyjä, koivuja ja leppiä. Ne kannattaa Luonnonvarakeskuksen mukaan jättää rauhaan ja ilmoittaa metsägeneettiseen rekisteriin. Siinä on nyt tietoja 1800 normaalista poikkeavasta metsäpuusta. Jos kyseessä on puu, jota ei ole kokoelmissa, siitä voidaan hakea oksia kasvullista monistamista varten, toteaa erikoistutkija Teijo Nikkanen Luonnonvarakeskuksesta.

Metsäkuusen mutaatio on usein geneettisesti väistyvä ominaisuus. Sen takia suvullinen lisääminen eli lisääminen siemenestä on vaikeaa. Se onnistuu vain, kun erikoismuodon aiheuttavat perintötekijät ovat vallitsevia. Erikoismuodoista vain muutamassa siemenlisäystä voi edes yrittää, toteaa asiaa Metlan tilauksesta tutkinut opiskelija.

Kasvulliseen lisäämisen on monia tapoja; silmustus, pistokaslisäys, varttaminen, mikropistokaslisäys ja solukkolisäys. Näistä varttaminen on varmin, mutta vaatii eniten materiaalia ja käsityötä. Mikropistokaslisäys taas vaatii kallista laboratoriotyötä ja ammattitaitoa.

Erikoismuotoa haluttaisiin levittää hyville paikoille

Metsätalousinsinööri Ahti Räinä uskoo Kokkolan kuusen kasvaneen luontaisesta siemenestä.

– Emopuu voi olla ihan tavallisen näköinen, mutta geeni on sitten häiriintynyt. Puilla on sama juttu kuin ihmisilläkin: voi tulla jokin mutaatio, eikä kukaan tiedä, miksi se tuli juuri siihen yksilöön, vertaa Räinä.

Hän muistuttaa, että visakoivukin on vain tavalllinen rauduskoivu, ja visan muodostuminen on mutaatio. Kun visakoivusta otetaan siemen ja puuta monistetaan, 30–50 prosenttia jälkeläisistä sisältää visageenin, loput eivät. Mekaniikka on hämärän peitossa.

Kokkola on yrittänyt saada Luonnonvarakeskusta innostumaan solulisääntyjätaimien ottamisesta kuusesta. Oksien ja silmujen kautta lisäämällä puusta voisi saada kopioita. Luke ei ole vielä reagoinut toiveeseen.

Kaupunki haluaisi saada muutamia kymmeniä vastaavia puita, joilla voitaisiin kaunistaa kaupungin parhaita puistoja tai muita paikkoja, joita ei olla rakentamassa.

Harvinaista puuta on varjeltu Kokkolassa jo parikymmentä vuotta. Se on säästynyt kaatamiselta, kun poliisitaloa alettiin rakentaa ja säästetty pyörätietä linjattaessa. Joka vuosi puuta varotaan, kun kaupungintalon eteen etsitään juhlavaa joulukuusta. Tänä vuonna poikkeuskuusen edestä kaadettiin muita puita, jotta erikoismuodolle saatiin tilaa kasvaa. Räinä uskoo, ettei parempi näkyvyys ole puulle uhka.

– Kyllä aika härski pitäisi olla, että poliisitalon takapihalta kävisi kaatamassa 15-metrisen puun, nauraa Räinä.

Jaana Uusisalo ja Leena-Kaisa Hautakoski ovat yhtä hymyä. Tuhansien suomalaisten tavoin he ovat virkanneet syksyn Kalevala-peittoa. Helsingissä järjestetään lauantaina Kalevala-peittojen tuuletus, jossa tekijät ja peitot kohtaavat eduskuntatalon portailla.

– Hyvin meni. Ensinnäkin minusta tuli virkkaaja. Olen aina tehnyt käsitöitä, mutta virkkaaminen oli unohtunut parinkymmenen vuoden taakse. Nyt olen oppinut valtavasti uusia tekniikoita ja asioita. Ja sitten tämä yhteisöllisyys, se että somessa oli erilaisia ryhmiä ja yhdessä tehtiin, Jaana Uusisalo hehkuttaa.

– Mukavinta oli juuri se yhteisöllisyys. Netissä oli monenlaisia kaveriporukoita: outoja, tuttuja ja ystäviä, joiden kanssa sai päivittää kuulumisia, kertoa missä on menossa ja kysyä miten ratkaisit sen ja sen ongelman, Leena-Kaisa Hautakoski jatkaa.

Jaana Uusisalo vieraili Kalevala CALin facebook-sivulla useita kertoja viikossa hakemassa vinkkejä ja ihailemassa toisten töitä.

– Kyllä Suomessa on taitavia käsityöntekijöitä. Valmiista lankapaketeista on tehty upeita väriyhdistelmiä ja lisäksi on käytetty omaa luovuutta. Tuntui, että "ei, mä kuolen", kun näin toinen toistaan ihanampia peittoja. Niin hienoja Kalevala-peittoja ja miten niitä on kuvattu erilaisissa miljöissä. Oikein mietitty viimeiseen asti se lopputulos, Jaana Uusisalo hehkuttaa.

– Ne ovat sykähdyttäviä. Toisten käsitöiden katsominen ja seuraaminen netissä on loputon projekti. On mukava katsoa, kuinka taitavia ihmiset ovat oikeasti tekemään ja suunnittelemaan, Leena-Kaisa Hautakoski myötäilee.

Leena-Kaisa Hautakoski aloitti Kalevala-peiton tekemisen elokuun lopussa, Jaana Uusisalo muutama viikko myöhemmin.

– Aluksi olin 4–5 palaa jäljessä, joten ajoin ensin aikataulun kiinni. Sen jälkeen olin koko ajan reaaliajassa. Siskon kanssa teimme paloja melkein yhtä matkaa. Kun illalla aloitti virkkaamisen, pala oli illan myöhäisinä tunteina valmis ja sunnuntaiaamu oli loistavaa aikaa virkata. Jaana Uusisalo kertoo.

Kahta peittoa virkannut Leena-Kaisa Hautakoski ahkeroi paloja kotona, junassa ja lentokoneessa.

– Oli mukavaa, kun oli mielekästä tekemistä myös matkalla. Kotona taas tuli katsottua kaikenlaisia sarjoja televisiosta.

Sotkan munat levisivät lentokoneeseen

Kalevala-peittoon kuuluu 24 erilaista palaa. Sen on suunnitellut Suomi 100-juhlavuoden kunniaksi 19 suomalaista suunnittelijaa. Projektin aikana peitosta julkaistiin viikoittain kaksi ruutua, jolloin kaikki virkkasivat yhtäaikaa. Lisäksi oli bonuspaloja.

Jaana Uusisalon suosikit olivat Marjatta, Pohjan Akka ja Sotkan pesä.

– Tykkäsin myös Pohjolan väestä. Siinä oli marjateema. Väristä riippuen marjat voivat olla puolukoita, mustikoita tai lakkoja.

Leena-Kaisa Hautakoski piti Isosta tammesta ja Kanteleesta. Sen sijaan Sotkan pesä olisi voinut jäädä väliin.

– Tein sitä lentokoneessa. Välillä munat olivat pitkin lentokoneen lattiaa. Tuli tunne, että tätä ruutua en toiseen peittoon tee, vaan korvaan sen bonuspalalla.

Jaana Uusisaloa vaikeuksissa auttoivat videot.

– Joissakin paloissa oli haastetta niin, että sai purkaa muutaman kerran. Toisaalta virkkaaminen on neulomiseen verrattuna kätevää, kun ei tarvitse noukkia silmukoita takaisin vaan voi jatkaa siitä, mihin on purkanut, vaikka Jaana Uusisalo toteaa.

Väinämöinen vei aikaa

Leena-Kaisa Hautakosken mielestä suurin työ oli saada 24 palasta samankokoiset ja liittää ne yhteen.

– Suurimman ja pienimmän ruudun kokoero oli 2 senttiä. Ratkaisin ongelman ostamalla kaupasta eristelevy-Finnfoamia ja piirsin siihen ruudukon suurimman palan mukaisesti. Sen jälkeen pingotin palat kiinnittämällä ne eristelevyyn nuppineuloilla ja kostuttamalla ne.

Liitoksessa harmaita hiuksia aiheutti sylissä olevan peiton suuri koko.

– Väinämöinen-liitos on kaunis, mutta työläs. Reunaan tehdään seitsemän kierrosta. Kierrokset ovat aika pitkiä ja kaksi viimeistä on melkein pylväitä niin, että kyllä siinä sai aika kauan tikuttaa. Itse käytin sellaista tekniikkaa, että tein Kalevala-peittoa puoli metriä ja välissä aina muita käsitöitä ja sitten taas palasin. Näin pitkät kierrokset tulivat vähän niin kuin huomaamatta, Leena-Kaisa Hautakoski kertoo.

Leena-Kaisa käytti samaa eristelevyä myös valmiiseen peittoon.

– Ohjeen mukaan pitäisi kastella koko peitto ja sitten puristella kuivaksi. Iso, litimärkä peitto on kuitenkin haasteellinen talvisaikaan. Siinä kastuu helposti vähän laajemmastikin. Pingotin peiton levylle ja kastelin sen suihkuttamalla useamman pullollisen vettä. Sitten vain annoin kuivua, Hautakoski neuvoo.

Lääketieteen käsityöläiset

Jaana Uusisalo ja Leena-Kaisa Hautakoski ovat ammatiltaan hammaslääkäreitä, lääketieteen käsityöläisiä. Sen lisäksi, että työ on käsityötä, työyhteisöllä on kerran kuukaudessa kokoontuva käsityökerho, jossa voi tehdä tai vain puhua käsitöistä.

– En tunne ainoatakaan kollegaa, joka ei jossain vaiheessa elämää olisi tehnyt käsitöitä. Ehkä meillä on tietty taipumus käsillä tekemiseen. Eikä se yhtään vähennä niska-hartiakuormitusta, että illalla vielä värkkää käsillään. Vastapainoksi olisi hyvä liikkua, käydä hieronnassa ja kiinnittää huomiota ergonomiaan, Jaana Uusisalo miettii.

– Projekti yhdistää. Kollegoiden lisäksi potilaiden kanssa on tullut juttua ja hyviä keskusteluita käsitöistä, Leena-Kaisa Hautakoski kertoo.

Vaikka tämän syksyn Kalevala-peittoprojekti alkaa olla lopuillaan, naisilla on jo uusia viritelmiä.

– Seuraavaksi virkkaan kummitytölle prinsessakruunun. Lisäksi huomasin, että yksi toinen yhteisövirkkausprojekti alkaa keväällä, Jaana Uusisalo kaavailee.

Myös uusi Kalevala-peitto on suunnitteilla. Tällä kertaa siitä tulee kolmivärinen.

Kymenlaaksolainen Miehikkälä suunnittelee hulppeaa vauvarahaa perheille.

Ensi vuodesta lähtien kunnassa alettaisiin maksaa jokaiselle syntyvälle lapselle yhteensä 10 000 euron summaa, joka kertyisi lapsen kymmenen ensimmäisen elinvuoden ajan. Summa maksettaisiin tuhannen euron erissä sillä edellytyksellä, että lapsi ja vanhempi ovat kunkin vuoden alussa kunnassa kirjoilla.

Kaksi viime vuotta kunnan maksama vauvaraha on ollut 3 000 euroa. Sitä ennen vauvaraha oli Miehikkälässä 1 000 euroa.

– Silläkin on ollut jo vaikutusta. Alimmillaan syntyvyys oli kuusi lasta ja siitä on tultu jo ylöspäin. Jos summalla on jonkinlaista vaikutusta syntyvyyteen, niin kyllä se puoltaa paikkaansa, Miehikkälän kunnanjohtaja Arto Ylönen sanoo.

Tällä hetkellä Miehikkälässä syntyy noin kymmenen lasta vuosittain. Kuntaan halutaan vauvarahan turvin houkutella lisää nuoria perheitä.

– Toivoisin, että vuosittain syntyisi 20–30 lasta. Se olisi ihan hyvä ikäluokka Miehikkälän kokoisessa kunnassa, kunnanjohtaja Arto Ylönen sanoo.

Itärajalla Kaakkois-Suomessa sijaitsevassa Miehikkälässä on noin 2 000 asukasta. Ikärakenne on vanhusvoittoinen.

Miehikkälällä on käytössä muitakin kannustimia nuorten houkuttelemiseksi kuntaan. Kunta maksaa myös 4 000 euron avustusta 18–39-vuotiaille ensiasunnon ostajalle.

Kunta haluaa myös viestiä perheille, että palvelut ovat muutoinkin kohdillaan. Kuntaan on hiljattain valmistunut uusi koulukeskus.

Lestijärvellä syntyvyys nousi

Miehikkälä nousee 10 000 vauvarahallaan keskipohjalaisen Lestijärven rinnalle. Lestijärvi on maksanut yhtä suurta vauvarahaa vuodesta 2012.

– Idea on Lestijärveltä. Siellä vauvarahalla on onnistuttu lisäämään syntyvyyttä, Ylönen tietää.

Lestijärvi on ollut maan suurin syntymän tukija maksaessaan 10 000 euron vauvarahaa.

Vuonna 2012 Lestijärvellä syntyi vain yksi lapsi, mutta seuraavana jo 14. Kolmena seuraavana vuonna lapsia syntyi yhteensä 28 eli selvästi enemmän kuin aiempina vuosina. Kunta tulkitsikin vauvarahan pysäyttäneen väestökadon.

Lehmän aktiviisuutta seurataan Niemelän tilalla Lohtajalla kaulapantaan kiinnitettyjen anturien avulla. Navetassa oleva yksikkö kerää tietoa langattomasti tietokantoihin, joista sitä analysoidaan tekoälyn avulla. Tilallinen pääsee tietoihin käsiksi vaikka omasta kännykästään. Tietoa saadaan niin kiiman ajoittumisesta kuin eläimen terveydestä.

Idea sovelluksen kehittämisestä on lähtenyt alueen tuottajilta. Kehittämispäällikkö Janne Känsäkoski Centriasta toivoo, että alueelta löytyisi seuraavaksi yritys, joka voisi kaupallistaa sovelluksen.

Centrian arvion mukaan nyt kehitellyn sovelluksen hinta jää jopa kymmenesosaan markkinoilla olevista. Teknologia on Känsäkosken mukaan tullut niin paljon halvemmaksi, että kehittäminen on kannattavaa.

Samalla sovelluksella muitakin mahdollisuuksia

Lehmällä on kiima noin kolmen viikon välein. Sovellus onnistui havaitsemaan myös aktiivisuudeltaan erilaisten lehmien kiiman ajoittumisen. Pelkästään aktiivisimpien lehmien liikkeisiin perustuva seuranta voisi johtaa siihen, että passiivisempien lehmien kiima jää huomaamatta.

– Kun kiimat saa kiinni riittävän ajoissa ja lehmät kantaviksi, se tuo lisää maitoa, sanoo Anna Niemelä.

3D-kiihtyvyysanturiin perustuva sovellus mittaa erityisesti liikettä, mutta myös lämpötilaa, kosteutta ja ilmanpainetta. Samaa sovellusta voitaisiin kehittää myös havaitsemaan esimerkiksi maitotankin lämpötilan nousu tai lämpötilan nousu utareidessa, mikä voi kertoa utaretulehduksen alkumetreistä.

Kokeilussa tilalla on kuusi kameraa, joista viisi kuvaa eläimiä ja kuudes maitotankin lämpömittaria. Kamerat sekä välittävät reaaliaikaista tilannetta että tallentavat kuvaa. Lehmien terveydentilan muutoksiin päästään kiinni nopeasti, ja toisaalta tallenteista voi esimerkiksi tarkistaa, milloin sairastunut eläin on viimeksi liikkunut normaalisti.

Digitaalisuus säästää askelia.

– Se vähentää navetan ja tuvan välillä käyntejä huomattavasti. Se taas tuo meidän yrittäjävuosiin positiivista näkymää ja vapautta lisää, sanoo maitotilallinen Olli Niemelä

– Sen ajan saa käyttöön johonkin muuhun. Tämä vähentää päivittäistä työaikaa ja lisää turvallisuutta, niin työntekijöiden kuin eläinten, vahvistaa Anna Niemelä.

Digitaalisesti Niemelän tilalla on tähän saakka seurattu maitomäärää ja hoidettu yksilöllistä ruokintaa. Centrian kehittämästä sovelluksesta lasketaankin olevan hyötyä juuri niille tiloille, joilla ei ole lypsyrobottia ja sitä kautta digitaalista seurantaa.

Politiikka on kova laji ja kritiikkiä annetaan välillä rajusti. Kristillisdemokraattien kansanedustaja Peter Östman pohti pitkin syksyä yleistä keskusteluilmapiiriä ja sen negatiivista sävyä.

– En pysty vaatimaan, että kaveri muuttaa omaa toimintaansa. Pystyn muuttamaan vain omaa toimintaani. Vähän ennen joulukuuta tuli idea, että jos nostaisin blogissani kollegoja eri eduskuntaryhmistä esille ja kehuisin heitä, Östman kertoo.

Östmanin mukaan politiikassa on yleistä moittia toisia ja toisten ideologioita.

– Asioista voi riidellä, mutta viime vuosina kehitys on mennyt siihen suuntaan, että moititaan henkilöitä ja puolueita. Se antaa sellaisen kuvan tästä työstä, mikä ei vastaa todellisuutta.

Joulukuun ensimmäisenä päivänä ensimmäiset kehut Peter Östmanilta sai SDP:n kansanedustaja Jutta Urpilainen.

Kehuja yli puoluerajojen

Kehuja Östmanilta ovat sittemmin saaneet kokoomuksen Kari Tolvanen, kristillisdemokraattien Antero Laukkanen, RKP:n Anna-Maja Henriksson, sinisten Reijo Hongisto, vasemmistoliiton Aino-Kaisa Pekonen, RKP:n Mats Nylund ja keskustan Timo Kalli.

Östmanin esimerkki innosti myös muita poliitikkoja kehumaan toisiaan. Ideasta innostuivat muun muassa sinisten Ari Jalonen, SDP:n Maarit Feldt-Ranta ja keskustan Hanna Kosonen. Jalosen ja Kososen ensimmäiset kehut kohdistuvat "idean isään" eli Östmaniin.

Ja kuten kokoomuksen kansanedustaja Timo Heinosen twiitti osoittaa, ei aina tarvitse olla samaa mieltä kaikesta, että voi kehua.

Mediaväkikin saa kehuja

Kehuihin perustuva joulukalenteri lähti leviämään myös politiikan ulkopuolelle: MTV:n politiikan ja talouden päällikkö Jussi Kärki kertoi Twitterissä huomanneensa poliitikkojen kehukalenterin ja kopioi sen myös itselleen twitteriin.

Työkavereitaan joulukuun aikana on innostunut kehumaan myös Etelä-Pohjanmaan Ely-keskuksen viestintäpäällikkö Camilla Juntunen. Hän sai idean Jussi Kärjen twiiteistä.

– Kuinka mukavaa se kehuminen ja varsinkin se kehujen saaminen onkaan. Siihen nähden kynnys kehumiseen voi olla joillakin aika korkea. Monenlaisia joulukalentereita näkee sosiaalisessa mediassa, mutta tässä oli tällainen kehuminen ja "hyvä kiertämään" -idea, Juntunen kertoo.

Juntunen kertoi ideasta Ely-keskuksille laajemmin ja ideaan tarttui myös Hämeen Ely-keskus.

Hautajaisissa kehutaan

Juntunen toivoo, että kehuminen ei rajoitu vain joulukuuhun, vaan ihmiset oppisivat antamaan tempauksen johdosta kehuja muulloinkin. Hän uskoo, että kehuminen on paljon myös persoonasta kiinni.

– Itselläni ei ole ongelmaa antaa kehuja, kun siihen on aihetta. Kun kehut tulevat aidosta syystä, niin silloin se tulee sydämestä, Juntunen kertoo.

Peter Östman on ilahtunut, että kehukalenteri on lähtenyt leviämään laajemmin.

– Se taitaa olla meidän suomalaisten syndrooma, että emme me kovin herkästi kehu toisiamme, niin kauan kuin me olemme elossa. Silloin kun ollaan hautajaisissa, niin silloin pidetään kauniit ja hyvät puheet. Olisi ehkä hyvä ajoissa kehua ja rohkaista toisia, niin kauan kuin ollaan elossa, Östman toteaa.

Eeva-Liisa Jyrkän liikuntakyky meni lähes kokonaan, kun toiseen polveen tuli vaikea rasitusmurtuma. Kyseessä oli nimittäin Jyrkän ainoa terve jalka – toisen hän oli menettänyt jo vuosia sitten syövän takia.

– Minulla ei ole tukijalkaa tässä. On vain oltava pyörätuolin varassa liikkeellä, sanoo Jyrkkä, jonka murtunut polvi on kipsattu suoraksi.

Puuttuvan jalan tilalla on ollut jo pitkään proteesi, mutta se ei voi olla ainoana tukijalkana. Vaikka aviomies Martti auttaa puolisoaan minkä ehtii, pariskunta ei olisi pärjännyt uuden vamman kanssa keskenään kotona.

Sisukas rouva ei halunnut maata sairaalassa odottamassa, että kipsattu polvi paranee, olo kun ei muuten ollut mitenkään huono.

Sairaalalta vältyttiin, koska kotipaikkakunnalla Kokkolassa on jo kaksi vuotta toteutettu niin sanottua tehostettua kotikuntoutusta, jossa potilas pyritään saamaan omaan kotiin mahdollisimman nopeasti. Ei kuitenkaan heitteille, vaan moniammatillisen tiimin hoiviin.

– Meillä kuntoutuminen tapahtuu asiakkaan kotona ja on yksi vaihtoehto laitoskuntoutukselle. Asiakkaat tulevat esimerkiksi sairaalasta, terveyskeskuksesta tai vaikkapa kotisairaalasta, kertoo palveluesimies Anne Tunkkari Keski-Pohjanmaan sosiaali- ja terveyspalvelukuntayhtymä Soitesta.

Apua kotiin kolmesti päivässä

Eeva-Liisa Jyrkkä joutui ennen polvileikkausta pitkäksi aikaa vuodelepoon. Nyt kotona kipsijalan päällä seisomista on harjoiteltu ihan alusta asti.

– Kyllä tuntuu ihanalta, että selän saa suoraksi. Kun pyörätuolissa istuu, asento tahtoo repsahtaa, mutta kun seisoo, niin saa koko kropan suoraksi.

Seisomisharjoituksissa on mukana kaksi auttajaa. Pyörätuolissa istuva saa ympärilleen nostovyön, josta auttajat pitävät kiinni, kun autettava kurottaa käsiensä varassa seisomatukeen kiinni. Tuki nostetaan hydraulisesti sopivalle seisomakorkeudelle.

Jyrkkä tarvitsee seisomaharjoituksissaan käsivoimia. Niitä ylläpidetään puntti- ja kuminauhatreeneillä.

Tarkoitus on, että asiakas kuntoutuu omaan kotiin ja arkeensa. Tehokuntoutus tarkoittaa sitä, että asiakas saa parhaimmillaan kolmesti päivässä apua, hoitoa ja kuntoutusta.

Jyrkän pariskunta saa kuntoutustiimistä vierailijoita arkisin kolmesti päivässä. Kerran viikossa paikalle saapuu myös sairaanhoitaja, joka esimerkiksi ottaa verikokeet.

Aamu alkaa sillä, että perushoitaja auttaa Eeva-Liisa aamuaskareissa. Pelkästään sängystä pyörätuoliin siirto on iso operaatio, jossa tarvitaan apua. Hoitaja on vierellä myös illan tullen.

Koko syksy neljän seinän sisällä

Jyrkkien koti on tilava omakotitalo keskustan tuntumassa. Tilaa riittää pyörätuolilla kulkemiseen ja fysioterapeutin kanssa jumppaamiseen. Silti seinät alkavat tulla vastaan kuntoutujalle. Fysioterapeutin lupaus ulkoiluhetkestä pyörätuolilla saa Eeva-Liisan innostumaan.

– Se olisi ihan ihanaa! En ole käynytkään koko syksynä ulkona.

Aika on tullut käsityöihmiselle syksyn mittaan pitkäksi. Ompelukonetta ei voi polkea ilman jalkaa, joten nukkejen teko on saanut odottaa. Kutomaan ei myöskään pääse: Eeva-Liisa pelkää, että kädet rasittuvat liikaa ja yläselkä menee jumiin.

Kun saisi polven kuntoon ja pääsisi pois pyörätuolista! Eeva-Liisa Jyrkkä

– Säästän näitä käsiä, että voimat riittävät liikkumiseen ja jumppaamiseen. Kaipaan kyllä käsitöitä kovasti.

Päivät kuluvat kuntoutustiimin vierailua odottaessa, lueskellessa, televisiota katsellessa ja tietokoneella ollessa. Eeva-Liisa tekee myös hiukan kotitöitä Martti-puolisoa auttaakseen.

Kaukainen haave on myös päästä kävelylenkille puolison kanssa. Uiminenkin siintää ajatuksissa, mutta sitä ennen murtunut polvi pitää saada kuntoon. Proteesiakin pystyy käyttämään vasta, kun mukana on terve jalka toimivine polvineen.

– Kun saisi polven kuntoon ja pääsisi pois pyörätuolista!

Sisulla jaksaa eteenpäin

Kotikuntoutustiimi pyrkii tukitoimillaan rohkaisemaan kuntoutujaa, jotta tämä uskoo paranemiseen ja jaksaa ponnistella sen eteen.

Eeva-Liisa Jyrkällä riittää sisua ja uskoa, vaikka vastoinkäymisiä on siunaantunut kohdalle.

– Periaate on, että periksi ei anneta. Meillä on sisarusten tai serkusten kanssa aina se, että jos jollekin tulee jotain, niin sanotaan, että nyt ei taas anneta periksi. Yhdessä mennään eteenpäin.

Tehostettu kotikuntoutus kestää yleensä 1–4 viikkoa, mutta aikaa voidaan tarvittaessa jatkaa.

Eeva-Liisan kohdalla ei vielä tiedetä, onko polven murtuma alkanut parantua odotetusti. Ei siis osata sanoa, kauanko ilman proteesia on elettävä.

Kokkolan kuntoutusmalliin kuuluvat kuukauden, kolmen kuukauden ja vuoden päästä tehtävät kontrollikäynnit. Niissä tarkastellaan, kuinka hyvin kuntoutuminen on edennyt. Kuntoutujan motivaatio pysyy yllä paremmin ja hän jaksaa sitoutua esimerkiksi jumppaohjelmaansa, kun häntä ei jätetä asiansa kanssa yksin.

Miljoonasäästöt ja nopea toipuminen

Kokkolan kotikuntoutus rakenneltiin ruotsalaisen Landskronan mallin pohjalta kaksi vuotta sitten. Kipinä uudenlaiseen hoivaan oli syntynyt, kun kansainväliset tutkimukset raportoivat lonkkaleikkauspotilaiden kuntoutuvan kotonaan parhaiten.

Nyt kahden toimintavuoden jälkeen samat hyvät tulokset näkyvät Kokkolassakin.

Meidät työntekijät on yllättänyt se, miten nopeasti asiakkaat kuntoutuvat omatoimisiksi kodeissaan. Anne Tunkkari, palveluesimies, Soite

– Tulokset ovat erittäin hyviä. Asiakkaat kuntoutuvat ja voivat jatkaa kotona asumista itsenäisesti tai kotiin järjestettävien tukipalveluiden turvin. Toiminnasta voi sanoa, että kaikki voittavat: asiakas kuntoutuu, henkilöstö kokee työn mielekkääksi, kunnan talous saa paikkausta ja toimintaa voi johtaa hyvillä mielin, kommentoi toimialuejohtaja Maija Juola keskipohjalaisesta sote-yhtymästä.

Tehostettuun kotikuntoutukseen tulevat ne asiakkaat, jotka olisivat muuten joutumassa tehostettuun palveluasumiseen tai muiden raskaiden hoivapalveluiden piiriin esimerkiksi selkäleikkauksen tai aivoinfarktin vuoksi. Tähän perustuvat kotikuntoutuksen tuoma säästö: vaikka asiakkaan luona käydään monesti päivässä, se tulee silti edullisemmaksi kuin raskas laitoshoito.

Tänä vuonna Kokkolassa hoidetaan noin 200 asiakasta tehostetun kotikuntoutuksen avulla. Laskennallinen säästö on noin kaksi ja puoli miljoonaa euroa. Asiakkaasta noin puolet pärjää jatkossa kotonaan ilman mitään palveluita. Toinen puoli tarvitsee pientä apua kotipalvelusta tai kotisairaanhoidosta.

– Meidät työntekijät on yllättänyt se, miten nopeasti asiakkaat kuntoutuvat omatoimisiksi kodeissaan, myhäilee palveluesimies Anne Tunkkari.

Eeva-Liisa Jyrkkä on onnellinen, että hän saa kuntoutua kotonaan ja hienon tiimin avulla. Jumpat ja arkiaskareet hoituvat huumorin säestyksellä.

– Haluan sanoa, että nämä tiimiläiset ansaitsevat kymmenen pistettä ja papukaijamerkin.

Kokkolan-malliin on käyty tutustumassa muualta, esimerkiksi Oulusta ja Hangosta. Vaasakin on ollut kiinnostunut.

Suomessa on monenlaisia kuntoutusmalleja. Viimeisimpänä suuntauksena on ollut pyrkimys pois laitoksesta ja kotiin. Esimerkiksi Etelä-Karjalan Eksote on saanut kotikuntoutuksestaan tunnustusta. Kemissa kotona tehtävää kuntoutusta on annettu mielenterveyspotilaille.