Topeliuksen syntyessä elettiin talvea 1818. Piirilääkäri, isä Zacharias Topeliuksen praktiikka sijaitsi kartanon porstuan vieressä. Muistona noista ajoista salin lattialla komeilee edelleen hiekalla täytetty metallivati.
– Tiedätkös mikä tuo on? museon amanuessi Laura Holm kujeilee Kuddnäsin kartanon salissa.
– Se on odotussalin sylkykuppi, ajalta jolloin ihmisillä on tapana syljeskellä ympäriinsä.
Varsin hygieeninen ratkaisu ajalta, jolloin bakteerien leviämistä ei vielä ymmärretty ja talossa, jossa alvariinsa vilisi sairaita ihmisiä.
Sairas oli isä Topelius itsekin. Liikkuminen oli käynyt vaikeaksi sen jälkeen, kun mies putosi jäihin ja jäi vaivaiseksi.
Vastaanottohuoneen katossa onkin edelleen vaijeri, jota vetämällä isä saattoi soittaa keittiön kelloa ja hälyttää riuskan piippusuisen Stiina-piian avukseen. Piika nakkasi isän selkäänsä ja kantoi pihalle kärryihin, joilla piirinlääkäri kärrättiin kotikäynneille hoitamaan toisia vaivaisia.
Uudistustöissä tiloista on tehty esteettömiä: Kuddnäsin kartanossa pääsee nyt liikkumaan myös pyörätuolilla, mistä Topeliuksen vaivainen isä olisi varmasti ollut mielissään.
Samalla pöydällä leivottiin leivät ja avattiin ruumiit
Isä Topelius suunnitteli mallimaatilan pakkohuutokaupasta 1813 lunastetulle kartanontilalle. Pihapiirissä oli paja, panimo, navetta ja pakarintupa, jossa leivottiin länsisuomalaista rukiista reikäleipää ja jonka tukevaa pöytää isä käytti myös ruumiinavauksissa.
Myllyä ja aittoja ei enää ole, mutta huvimaja – jossa Topelius usein kirjoitti – on alkuperäisellä paikallaan.
Kartano on savirapattua hirttä, jossa on kiinni tuhansia puutappeja. Seinien restaurointi toteutettiin niiltä osin kun se oli tarpeellista. Materiaaleina käytettiin alkuperäistä savea, olkea, hiekkaa, heinää, puutikkuja ja hevosenlantaa.
Ulkopinta viimeisteltiin viidellä kerroksella kalkkislammausta. Talo näyttääkin kiviseltä, vaikka onkin hirttä.
Museona toimiva tila on vetänyt ennätysmäärät yleisöä: Kuddnäsissä on tähän mennessä käynyt jo yli 7800 ihmistä.
Vapaamielisyys näkyi kasvatuksessa
– Tuo lapsihan näyttää pikemminkin korinttipullalta kuin vastasyntyneeltä, isä Zacharias Topeliuksen hyvä ystävä, Johan Ludvig Runeberg, totesi tulevan kirjailijan nähdessään.
Zachris Topelius oli viralliselta nimeltään Zacharias, mutta käytti itse etunimenään muotoa Zachris tai lyhennettä Z. Topeliuksen etunimestä on usein myös käytetty suomalaistettua Sakari-muotoa.
“Korinttipulla” kasvoi vapaamielisessä perheessä, ja se näkyi myös kotikasvatuksessa. Esimerkiksi väkivaltaa ei käytetty, mutta toisinaan Zachrias teljettiin kyökin muonakaappiin arestiin Sofia-siskon hienon Melusina-nuken kaltoinkohtelusta.
– Oletko jo kiltti? äiti toistuvasti tiedusteli komeron oven lävitse.
– En vielä, Zacharias vastasi.
Lopulta äiti raotti komeron ovea ja näki, että Zacharias oli vastannut rehellisesti: tämä istui lattialla säilykepurkki edessään ja söi kaksin käsin vattuhilloa.
– Äitiä on luonnehdittu heikkohermoiseksi, mutta kukapa nainen ei olisi viisi lasta menetettyään, museon amanuessi Laura Holm aprikoi.
Tuohon aikaan lapsikuolleisuus oli yleistä. Topeliusten seitsemästä lapsesta kuoli viisi.
Topeliuksen myöhemmissä teoksissa on luettavissa hänen lapsuutensa mielenmaisemia. Vapaamielinen perhe antoi lasten leikkiä naapurin torpparien lasten kanssa. Näiden leikkien inspiroimina syntyivät sittemmin sadut Waltterin seikkailuista.
Lapset pelasivat Cuccu-peliä ja onkivat kartanon takana kalliolla, jonka maisemasta aukeaa näkymä Uudenkaarlepyyn kirkolle.
Kirkon tapulissa komeilee kukko, joka Zachariaksen mielestä oli hienompi kuin kaikki muut kukot yhteensä. Sen innoittamana Topelius kirjoitti sittemmin pienten lasten sadun Kirkko-kukko.
Lyhyt sänky esti nukkujan sielua karkaamasta
Topeliuksen perheessä uskottiin, että myös lasten pitää oppia tekemään työtä. Tästä todisteena on kartanon vaimonhuoneessa - jossa Zacharias itsekin syntyi – pieni rukki, jolla lapset opettelivat langan kehräystä.
Lastenhuoneen kehto on korokkeella, jollaisella kehtoja tuon ajan vetoisissa taloissa pidettiin. Sofie-siskon nukkekodin huoneita koristavat pienet sisusteet. Nukkekoti oli niin hieno, että sillä sai leikkiä vain sunnuntaisin.
Vuonna 1819 itse keisari yöpyi kartanossa, vierassalongin sängyssä. Jalopuinen sänky on lyhyt, koska tuohon aikaan oli tavallista nukkua puoliksi istualtaan.
Tämä johtuu siitä, että ihmiset pelkäsivät makuuasentoa – se oli varattu ainoastaan kuolleille. Pelättiin, että sielu karkaisi makaavan ihmisen suusta, jos tämä nukkuisi vaakatasossa.
Toiseksi syyksi museon amanuessi Laura Holm epäilee heikkoa anatomian tuntemusta: tiedettiin, että vartalossa liikkui nesteitä, mutta ei sitä, miten ne liikkuivat. Siksi pelättiin virtsan kulkeutuvan makuuasennossa päähän. Näiltä ajoilta on myös peräisin ylpeään ihmiseen viittaava sanonta siitä, että hänellä on “kusta päässä”.
Luonto tuli Topeliuksen satuihin lapsuudesta
Zacharias Topeliuksen isoisä Mikael Toppelius oli kuuluisa kirkkomaalari, jonka töistä osa oli aikalaisten silmään niin kammottavia, että rouvien kerrottiin pyörtyneen kirkossa ne nähdessään.
Topeliuksen kotona taas keskityttiin luonnontieteiden, musiikin ja kirjallisuuden opiskeluun. Isä Topelius sanoi, että ainoa vapaan miehen ammatti on maamiehen ammatti, mutta joka päivä piti kirjoittaa ainakin yksi rivi tekstiä.
– Elettiin lapio toisessa ja kynä toisessa kädessä, emeriittaprofessori ja Topeliusseuran pitkäaikainen puheenjohtaja Leena Kirstina tunnelmoi.
Musikaalinen perhe piti usein juhlia. Tuon ajan Suomessa oli tavallisempaa juhlia nimi- kuin syntymäpäiviä. Isä soitti alttoviulua ja salista löytyy fortepiano, jonka polkimista voi soittaa rumpuja.
Isä Topelius keräili suomalaista kansanrunoutta, ja työhuoneen vitriiniä koristavat monet Porthanin teokset.
– Minä olen kasvanut satujen ääressä, syleillyt haapoja ja antanut niille nimiä, kerrotaan Topeliuksen sanoneen.
Luonto näkyy vahvasti myös Topeliuksen myöhemmissä töissä. Hän perusti Suomen ensimmäisen luonnonsuojeluyhdistyksen työskennellessään toimittajana Helsingfors tidningar -sanomalehdessä.
Tositarinasta saduksi
Myös esimerkiksi Topeliuksen klassikkosadun Koivun ja tähden juuret ovat hänen sukuunsa liittyvässä tosirarinassa.
Isovihan aikaan 1700-luvun alussa keisari määräsi, että 200 kilometrin levyinen kaistale Ruotsi-Suomen rannikkoa piti tuhota. Keisarin kasakat ryöväsivät lapsia, kiersivät ja nappasivat kyytiinsä myytäväksi venäjälle.
Mikael Topeliuksen isä, Kristoffer, piileskeli äitinsä kanssa Muhoksella piilopirtissä. Eräänä päivänä Kristoffer oli keräämässä polttopuita metsässä, kun kasakkapartio löysi hänet ja nappasi kyytiinsä.
Kristofferilla kävi hyvä tuuri, sillä hänet myytiin hyvään perheeseen Pietariin, jossa hän sai opiskella pianonsoittoa. Lopulta lahjakas muusikko sai esiintyä itse keisarille. Koti-ikävä kuitenkin painoi ja lopulta hän päätti paeta.
Kristoffer piileskeli päivisin ja vaelteli öisin, kunnes päätyi Tukholmaan vievään laivaan. Laivan rantauduttua Tukholman satamaan Kristoffer näki päivänpaisteessa pyykkiä peseviä naisia, joista yksi nousi ylös ja sanoi:
– Voisitko sinä olla minun Kristofferini?
Kysyjä oli Kristofferin äiti, joka oli jalkaisin matkannut Muhoksen piilopirtistä aina Tukholmaan asti ja näin heidän tiensä jälleen yhdistyivät.
