Pitkä kukkavana kurottaa maanrajassa ruusukkeena kasvavien pyöreäkärkisten lehtien keskeltä. Lehdissä on punaisia pisarakärkisiä, tahmeita karvoja. Niillä rämeiden ja nevojen lihansyöjäkasvi, kihokki, pyydystää hyönteisiä.

Erikoisen näköisen kasvin parantaviin voimiin uskottiin jo vuosisatoja sitten – ja uskotaan edelleen.

Pohjois-Suomesta on vuoden 2019 satoa kuljetettu jo tuoreena ja pakastettuna Sveitsiin, Ranskaan ja Saksaan. Pääostaja on sveitsiläinen Bioforce AG, jonka toiminimi Suomessa on Vogel Oy.

Loput kihokeista pakataan Oulusta matkaan syyskuussa.

Kaikki menee, mitä jaksetaan poimia

Kotimainen teollisuus ei ole kovinkaan kiinnostunut suokasvista, mutta Keski-Euroopassa kihokki on lääke- ja kosmetiikkateollisuuden raaka-ainetta.

– 900:lle poimitulle kilolle löytyi heti ostajat. Meidän valtteinamme on puhdas luonto, pitkä valo ja hyvä laatu, hehkuttaa toiminnanjohtaja Sirkka Vahtola Oulun 4H-yhdistyksestä.

Yhdistys on pyörittänyt kihokkibisnestä jo yli 40 vuotta. Kysyntä on ollut tarjontaa suurempaa koko ajan. Vahtola arvelee, että tuplamäärä menisi kevyesti kaupaksi.

Kihokkia käytetään kosmetiikan lisäksi ravintolisissä ja esimerkiksi yskän ja hengitysteiden hoitoon suunnatuissa homeopaattisissa tuotteissa.

Keskieurooppalainen yrttiteollisuus käyttää kuivattua kihokkia vuosittain parhaimmillaan jopa 20 tonnia. Valtaosa kerätään tropiikista Madagaskarista.

Pyöreälehtisen kihokin osuus on 1–3 tonnia ja se tulee pääasiassa Suomesta sekä Espanjasta, Ranskasta, Ruotsista ja Norjasta, ilmenee Luonnonvarakeskuksen SUOKAS-hankkeen myötä syntyneestä Kosteikkokasveista uusia elinkeinomahdollisuuksia-raportista.

LUKE selvitti vuosina 2015–2017 suomalaisten suokasvien uusia elinkeinomahdollisuuksia. Raportin mukaan Euroopassa kihokkia käytetään 200–300 rekisteröidyssä lääkinnällisessä valmisteessa, mutta Suomessa kihokkeja ei ole luokiteltu lääkekasveiksi.

Yhteen kiloon tarvitaan satoja kasveja

Vajaat 200 km Oulusta etelään, Keski-Pohjanmaalla Kaustisella, kihokkien kerääminen on vielä elokuun lopussa täydessä käynnissä.

– Lähdimme Oulun 4H-yhdistyksen organisoimaan keräykseen mukaan ensimmäistä kertaa, ja taidamme olla eteläisin mukana oleva porukka. Tällä alueella on paljon turvenevoja eli kihokkeja löytyy, kun vaan olisi poimijoita, kertoo toiminnanjohtaja Kaija Lackström Kaustisen 4H-yhdistyksestä.

Oulun ympäristössä kihokkipaikkoja varjellaan enemmän kuin marja- tai sienikätköjä. Tieto kulkee poimijasuvuilla sukupolvelta toiselle.

Kihokkikilosta maksetaan vuonna 2019 poimijalle 48 euroa. Ahkerimmat ovat pohjoisessa tienanneet tuhansia euroja.

Hinta kuulostaa paljolta, mutta kihokki on kevyt kasvi.

– Kiloon menee ostoskassillinen eli satoja. Todella hyvältä kasvupaikalta voi kuitenkin saada tunnissa kassin täyteen, Vahtola kertoo.

Oulun 4H:n toiminnanjohtaja vetoaa liikesalaisuuteen, eikä kerro paljonko kihokeista maksetaan Keski-Euroopassa.

Jonkinlaista suuntaviittaa antaa Luonnonvarakeskuksen raportti, jossa siteerataan vuonna 2016 tehtyä tutkimusta. Sen mukaan kilosta kuivattua kihokkia maksettiin 1000–1200 euroa, ja tuoreesta 80–120 euroa.

Paras keräysaika on heinäkuun puolivälistä elokuun loppuun. Kädet on puhdistettava ennen poimintaa, astioiden on oltava elintarvikemuovia. Moni käyttää kertakäyttökäsineitä hygienian ja kasvin tahmaisuuden takia.

Sääskiä vastaan on suojauduttava vaatteilla, koska hyttysmyrkkyjen käyttö on ehdottomasti kielletty.

– Ostajat tutkivat laboratorioissaan kasvit todella tarkasti, ja sanomista tulee heti, jos kihokeista löytyy vähäisintäkään jäämää hyttysmyrkyistä, Vahtola kertoo.

Poimintareissun päätteeksi kasvit on saatava kotona heti viileään kellariin tai jääkaappiin.

Kerääjistä suuri pula

Kihokit ovat harvinaistuneet monissa Euroopan maissa suoympäristöjen vähentymisen myötä.

Harvenemista on tapahtunut myös Suomessa. Oulun seudulla 4H-yhdistys on laatinut kestävän keruun ohjeistuksen.

Kihokit kerätään nyppäisemällä 10–15 cm korkeasta kukkavanasta. Poimimiseen tarvitaan maanomistajan lupa, koska kasvi kerätään juurineen.

Jokaiselle kerättävälle neliömetrille on jätettävä 5–10 kihokkia kasvamaan ja siementämään seuraavaa vuotta varten. Kasveja saa myös poimia vain kerran kesässä samasta kasvupaikasta.

– Nykyään haasteena ovat myös sääolosuhteet. Kuumat ja kuivat kesät heikentävät ja vähentävät satoa, kertoo Sirkka Vahtola.

Oulun 4H-yhdistyksen alueella kihokkeja kerää satakunta poimijaa.

– Uusia kerääjiä tarvitaan ja varsinkin nuoria, koska osa poimijoista alkaa jo olla ikääntyneitä, Vahtola toteaa.

Opetuslupien suosio on yli kaksinkertaistunut vuosi sitten tehtyjen lakimuutosten jälkeen. Koko maassa opetuslupia myönnettiin vuoden aikana noin 36 000, kun aiemmin määrä jäi alle 17 000:n.

Syynä on helpottunut hakemuskäytäntö, joka alkuvaiheessa myös ruuhkautti lupapalvelun.

– Olihan se odotettavissa, että kiinnostus opetuslupiin lisääntyy. Tämän vuoden keväällä oli jonkin verran pidemmät käsittelyajat määrien lisääntymisen takia, sanoo Traficomin erityisasiantuntija Henna Antila.

– Mutta olemme saaneet lisäresursseja käsittelyyn niin, että nyt olemme aika lailla samassa myöntämistahdissa kuin aikaisemminkin.

Tällä hetkellä opetuslupa heltiää noin kahdessa ja puolessa viikossa. Postituksen kanssa luparumbaan kuluu noin kolme viikkoa.

Opetuslupien hakeminen keventyi heinäkuun alusta 2018. Muutoksen jälkeen ajo-opetuksen antajan ei enää tarvinnut suorittaa teoriakoetta eikä ajoneuvoon asennettavaa lisäjarrupoljinta tarvinnut enää muutoskatsastaa.

Lisäksi ajo-opetuksen voi aloittaa jo 16-vuotiaalle, kun ennen oppilaan piti olla 17 vuotta täyttänyt.

Tuplamäärä myös pohjalaismaakunnissa

Myös pohjalaismaakunnissa ajokortti hankitaan yhä useammin opetusluvalla. Hakemukset tuplaantuivat vuoden aikana myös Seinäjoen, Vaasan ja Kokkolan Ajovarmaan jätetyissä hakemuksissa.

Pelkästään tänä vuonna opetuslupahakemuksia on tammi–heinäkuussa jätetty sekä Seinäjoen että Vaasan Ajovarman toimipisteisiin jo lähes viisisataa kumpaankin.

Myös Kokkolassa tahti on ollut tiivis: Tänä vuonna lupia on haettu jo lähes yhtä paljon kuin vuonna 2017 yhteensä.

4H on aloittanut taas puolukan oston 35 marja-asemalla. Niistä lähes puolet sijaitsee Pohjois-Pohjanmaalla, loput Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla. Muualla Suomessa asemia on vähänlaisesti.

Pohjalaisten vahvaa asemaa marjojen myyntiin poimimisessa selittää historia.

– Täällä on pitkät perinteet marjanpoimintaan. Ihmiset ovat tottuneet siihen, että ostajia on ainakin puolukalle, sanoo 4H:n Etelä- ja Keski-Pohjanmaan aluejohtaja Tuija Saarimäki. Hänen mukaansa ulkomailta tuleville poimijoille onkin alueella vähemmän tarvetta.

4H välittää marjaa jalostajille: sotkamolaiselle suurostajalle Polaricalle ja suomussalmelaiselle Kiantamalle.

Marjaa ostavat ja välittävät toki monet muutkin tahot. Yrityksistä esimerkiksi Maukkaat Marjat ostaa marjaa suoraan poimijoilta, ja osto painottuu Pohjois-Karjalan, Kainuun, Koillismaan ja Lapin alueille.

4H:n näkökulmasta marja-asemia ja myyntiä pitää olla niin paljon, että kannattavuus ei kaadu kuljetuskustannuksiin. Satovaihtelut ovat isoja vuosittain ja paikallisestikin.

Kolme vuotta sitten marjaa tuli todella hyvin, mutta jo seuraavana vuonna ostopisteitä tarvittiin vain muutama. Viime vuonna puolukkaa tuli Etelä-Pohjanmaalla kehnosti, mutta Keski-Pohjanmaalla hyvin.

– Ei pysty ikinä etukäteen ennakoimaan, onko hyvä vai huono marjavuosi, sanoo Saarimäki.

Erot isoja lyhyelläkin matkalla

Mustikan ostoakin kokeiltiin Keski-Pohjanmaalla muutama vuosi sitten ja harkittiin myös tänä vuonna. Sato-odotukset näyttivät kuitenkin niin heikoilta, että kuljetuskustannukset olisivat tehneet hommasta kannattamatonta.

Puolukan osalta jo ensimmäisten ostokertojen jälkeen näyttää siltä, että tilanne vaihtelee lyhyidenkin etäisyyksien välillä: Kannuksessa ja Pohjanmaan rannikolla marjaa ei ole juuri tullut, kun taas Kaustisella laatikot ovat loppuneet kesken.

– Puolukkaa on nyt ehkä enemmän rinteissä ja kosteilla paikoilla. Kangasaukioita on melkein turha lähteä edes kiertämään, koska on ollut niin kuivaa, arvelee Kaustisen 4H-yhdistyksen toiminnanjohtaja Kaija Lackström.

Poimija on saanut puolukasta nyt alkuvaiheessa 1,10 euroa kilolta. Hinta vaihtelee kuitenkin tarjonnan mukaan. 4H-yhdistyksessä toivotaan, että marjasta saatava lisätulo tukisi myös poimimisperinteen jatkumista.

– Olisi tosi sääli, jos se katkeaisi kokonaan. Toivomme myös, että lapset ja nuoret lähtisivät keräämään marjoja, sanoo Tuija Saarimäki.

Esimerkiksi Kokkolassa valtaosa poimijoista on ollut Suomessa asuvia thaimaalaisia. Kaustisella isompia marjamääriä tuovat eläkeläiset ja iäkkäämmät työssäkäyvät.

4H:n marja-asemat on tarkoitus pitää auki 3–4 viikkoa. Jos kauppa ei käy, ostaminen loppuu kuitenkin suunniteltua aiemmin.

Kun elokuinen ilta hämärtyy, rantahuviloista heijastuu ulkotulien kajo ja pihoilta kuuluu musiikkia. Lähellä rannan tuntumaa soutelee veneitä, joissa istuu ihmisiä ihastelemassa mökkirannan juhlintaa. Veneissä joku saattaa luoda tunnelmaa haitaria soittamalla.

Näin venetsialaisia vietettiin 1840-luvulla Helsingissä ja esimerkiksi Turussa. Valon, tulen ja veden juhla saapui meille Keski-Euroopasta ja se rantautui ensin etelärannikon kesähuviloille.

Nykyään syksyn tuloa tai kesän päättymistä juhlitaan rannikon mökkipaikkakuntien lisäksi hyvinkin kaukana meren rannasta. Asialla ovat yksityiset kansalaiset omilla mökeillään, mutta myös kaupungit ja kunnat, ravintolat, yrittäjät, yhdistykset sekä kyläyhteisöt.

Niinpä esimerkiksi Hausjärvellä vietetään Venetsialaisia ja tanssitaan Elotanssit. Lappeenrannassa taas elokuun viimeisenä viikonloppuna on jo pitkään vietetty Sataman valot -tapahtumaa.

Pohjois-Karjalassa Mönnin kylällä juhlitaan venetsialaisia elokuun viimeisenä perjantaina. Oulussa taas yhdistetään uuden Mannerheimpuiston avajaiset venetsialaisiin. Tampereella yrittäjien venetsialaisilotulitusta saapuu seuraamaan kymmeniä tuhansia ihmisiä.

Elokuun viimeisen lauantain juhla on nykyään sen verran vakiintunut, että esimerkiksi yli puolet maan pelastuslaitoksista sallii alueellaan ilotulitteiden käytön tiettynä kellonaikana ilman erillistä ilmoitusta, jos vain metsä- tai ruohikkopalovaroitus ei ole voimassa.

Huvilakausi päättyy

Lehtori Timo Virtanen Turun yliopiston kansatieteen laitokselta kertoo, että vaikka venetsialaisten juhlinta 1800-luvulla alkoi Etelä-Suomesta, elo-syyskuun taitteen ilonpito jäi 1900-luvun vaihteen jälkeen elämään erityisesti Pohjanlahden rannikon kaupunkeihin, Pietarsaareen Ja Kokkolaan.

Venetsialaisten viettotapoja on kartoitettu esimerkiksi Turun yliopiston kansatieteen laitoksen lopputyössä (Mirva Vesa: Venetsialaisten viettotapoja Kokkolassa - Huvilakauden päättäjäisistä kaupunkikarnevaaliksi).

Viime vuosiin asti suurimmat venetsialaishumut on nähty erityisesti Kokkolassa, jossa elokuun lopun tapahtumasta on kehitetty kaupunkifestivaali Venetsialaiset. Kaupungissa on venetsialaisia vietetty ainakin yli sadan vuoden ajan.

– Kaikkialla ei varmasti tunneta sanaa venetsialaiset, vaikka jonkinlaisia huvilakauden päättäjäisiä vietettiin ja vietetään. Ennen saatettiin käytännöllisesti vaikka polttaa roskia, kun lähdettiin talveksi pois mökiltä, tietää Virtanen.

Nykyään syksyn alkamisen ja kesän päättymisen juhlia kutsutaan monella nimellä. Varsinais-Suomen saaristossa ja Kymenlaaksossa juhlistetaan samaan aikaan Muinaistulien yötä. Tapahtumaan liittyy kokkojen polttoa ja muita tulia. Kymenlaaksossa tulet symboloivat Itämeren maiden yhtenäisyyttä ja herättelevät miettimään Itämeren saastumisen ongelmaa.

Yhteys Venetsiaan

Sana venetsialaiset juontaa juurensa Italian Venetsiaan, jossa kanaalit ja niissä soutavat veneet valaistiin aikanaan lyhdyin ja soihduin. Juhliin ovat vähitellen kuuluneet myös ilotulitteet.

Timo Virtanen tietää, että Kokkolassa jos missä otettiin venetsialaiset vakavasti. 1970-luvulta lähtien juhlaan on satsattu kaupungissa paljon. Juhla tuotteistettiin ja elinkeinoelämä tuli kaupungin lisäksi mukaan järjestelyihin. Parhaimmillaan Kokkolan Venetsialaiset oli nelipäiväinen tapahtumapaketti ja se kuului Finland Festivals -tapahtumien kirjoon.

– Eli mökkiläisten perinne jalostettiin kaupunkitapahtumaksi, jossa kaikki asiat eivät välttämättä liittyneet veteen mitenkään. Ilotulitusten ja tulien lisäksi nähtiin esimerkiksi sambakulkue, vanhojen autojen paraati ja jopa lääkärien potkulautaviesti.

Toisaalta osattiin sitä muuallakin. Tiukasti sisämaassa sijaitsevalla Haapajärvellä vietettiin railakkaita venetsialaisia vuonna 1955. Paikallislehden ilmoituksen mukaan paikkakunnan uimalan venetsialaisessa illassa kamppailtiin vesipallo-ottelu, jonka jälkeen nähtiin pellehyppyjä, syvyyssukellusta ja hyppyjä palavaan järveen. Uimalaan lipui myös gondoli.

Kalajoki ja Kokkola satsaavat

Kokkolan pohjoinen naapuri Kalajoki on viime vuosina kirinyt juhlinnassa etelänaapurinsa ohi. Ainakin Kalajoelle saapuvia juhlijoita arvioidaan olevan tänä vuonna kymmeniä tuhansia, kun taas Kokkolan torilla järjestettäviin kaupunkifestivaaleihin odotetaan 5000-10 000 katsojaa.

Naapurusten juhlinta on mennyt vuosien varrella eri suuntiin. Kun Kokkolassa virallinen ilakointi keskittyy maan kärkiartistien konsertteihin kaupungin torilla, Kalajoella venetsialaiset tapahtuvat meren rannalla, Hiekkasärkillä, jossa on tuhansia vuokra- ja omistusmökkejä.

Visit Kalajoen toiminnanjohtaja Johanna Nakkula raportoi, että alueen majoituspaikat ovat varattuja aina AirBnbtä myöten, mikä tekee yli 12 000 petipaikkaa.

Kokkolan Matkailun toimitusjohtaja Teea Pietilä ja kaupungin markkinointipäällikkö Päivi Korpisalo eivät halua puhua kaupunkien välisestä kilpailusta. Kokkolassa Venetsialaiset on kaupungin tapahtumavuoden pääjuhla, johon satsataan.

Rahasummia ei mainita, mutta Pietilä ja Korpisalo vinkkaavat, että Kokkolan tänä vuonna järjestämä valoa, musiikkia ja ilotulitusta sisältävän shown kustannukset ovat yli 15 000 euroa.

– On hienoa, että mökkikauden päättäjäiset ovat levittäytyneet monelle paikkakunnalle Pohjanmaan rannikolla. Meille on valtakunnallisesti suuri etu, että saadaan tunnettavuutta tapahtumalle, arvottaa Pietilä.

– Me olemme lähteneet siitä, että tapahtuma on monimuotoinen, jolloin aito ja alkuperäinen mökkikulttuuri yhdistyy kaupunkifestivaaliin. Silloin palvellaan myös heitä, joilla mökkikulttuuria ei ole, Korpisalo summaa.

Kokkolalainen Gitta Lehtinen aikoo näyttää Tampereelta saapuvalle lapsenlapselle, millaista venetsialaisten juhlinta Kokkolassa on.

– Veneellä mennään varmaan merelle ja otetaan kuvia rannoilla palavista tulista.

Kokkolalainen Kauko Kivilehto vetäytyy perheen kanssa mökille ja kestitsee vieraita.

– Laitetaan tulia pihalle ja syödään hyvin. Vesi ja tuli kuuluvat venetsialaisiin ja hyvä fiilinki.

Loppukesällä 2018 Nina Auvisen elämä tulvi onnea: perhe oli saanut myytyä vanhan omakotitalonsa, muuttanut vuokralle ja aloittanut uuden, unelmien kodin rakentamisen.

Pitkään kotiäitinä ollutta Auvista odotti kotikaupungissa Kokkolassa myynnin ammattitutkinnon opiskelupaikka ja valmis pesti opintojen jälkeen.

Vuoden ja usean väliaikaisasunnon jälkeen, jäljellä on perhe, yhä venyvä raksatyömaa ja loputtoman pitkiltä tuntuva vääntö vuokranantajan ja vakuutusyhtiön kanssa.

Homeongelmainen vuokra-asunto sairastutti Auvisen ja tuhosi perheen talouden. Myös opiskelupaikasta oli luovuttava heikentyneen terveyden takia. Tutkimukset ja hoidotkin ovat kesken, koska Auvinen tuli yllättäen raskaaksi. Poikavauva syntyi kesän kynnyksellä 2019.

– Tämä on aivan kauheaa. Homekatastrofissa joudut sairaana ja väsyneenä taistelemaan, etkä silti välttämättä saa apua. Jos tulipalo vie tavarat, apua on heti tarjolla. Jos tuhoaja on home, olet omillasi, Auvinen puuskahtaa.

Pysy rauhallisena, käynnistä selvitysprosessi

Nina Auvisen perhe ja monet muut suomalaiset tarpovat samassa suossa.

Hengitysliiton asiantuntija Sari Mäkeä harmittaa, että Suomessa puuttuu erityinen auttamisen polku sisäilmasairastuneille. Hänen mielestään varsinkin alkuvaiheessa sisäilmaongelman kohdanneet tarvitsisivat tiedon lisäksi taloudellista, oikeudellista ja terveydenhuollollista tukea tilanteen selvittämiseksi.

– Tällä hetkellä apua ja tukea on vaikea saada. Kumpikin on hajanaista ja sattumanvaraista, Mäki sanoo.

Tuttua on myös, että selvitysprosessi voi kestää pitkään. Suomi on täynnä esimerkkejä, miten homekouluissa, esimerkiksi helsinkiläisellä Vartiokylän ala-asteella, vanhemmat ovat taistelleet vuosikausia paremman sisäilman puolesta.

Sari Mäkelä kehottaa sisäilmaongelmia epäiltäessä pysymään rauhallisena, sillä sisäilmaongelma voi johtua monesta eri asiasta, ja myös seuraukset voivat vaihdella paljon.

Kun ymmärtää tai yhdistää oman tai perheen oireilun johtuvan asunnosta, on asia selvitettävä. Vuokralaisen on ilmoitettava kirjallisesti havainnoistaan ja oireistaan vuokranantajalle, ja mikäli hän ei tee mitään terveyshaitan poistamiseksi, voi seuraavaksi ottaa yhteyttä terveystarkastajaan.

Myös omistusasunnossa on syytä käynnistää tutkimukset.

Pidä kirjaa oireista, videoi reaktioitasi

Nina Auvisen perheen vuokra-asunnon hieman tunkkainen haju ei johtunutkaan siitä, ettei asunnossa oltu hetkeen asuttu. Tutkimusten jälkeen vessasta löytyi kosteutta ja hometta sekä viemäristä ilmavuoto, joka toi sisäilmaan epäpuhtauksia.

Koko perhe oireili jatkuvalla flunssakierteellä. Auvisella ja lapsilla oirekirjo paheni: nousi ihottumaa, ääni käheni ja katosi, tuli outoa kuumeilua ja jatkuvaa päänsärkyä. Viimeinen niitti oli, kun rintakivut ja hengitysvaikeudet iskivät.

– Uskoin kuolevani, kun minut kiidätettiin yöllä ensiapuun.

Säikähdyksen jälkeen alkoi lääkärikierre, jota Auvinen ei välitä paljon muistella. Hän toteaa lähteneensä usein vastaanotoilta itkien kotiin, kunnes sai sosiaalisen median kautta vinkin lääkäristä, joka tuntui uskovan oireisiin.

– Kuulluksi tuleminen on monelle sisäilmaongelmia kohdanneelle tärkeää, koska viranomaisten ja terveydenhuollon ammattilaisten tarjoama tuen määrä vaihtelee, sanoo Hengitysliiton asiantuntija Sari Mäki.

Lääkäriin on hakeuduttava, jotta oireilun syitä ja hoidon tarvetta voidaan ruveta selvittelemään. Hyvä lääkärisuhde on silloin kullanarvoinen asia.

Sisäilmasta sairastamiselle ei ole olemassa omaa sairausdiagnoosia, sillä oireilu ja sairastaminen ovat yksilöllisesti muodostuvia erilaisten oireiden kirjoja.

Mäki neuvoo pitämään omista oireista ja voinnista kirjaa, koska silloin asia on helpompi ottaa esille vastaanotolla.

Nina Auvinen on videoinut puhelimella oirehtimisensa, ja neuvoo muitakin sisäilmasairastumista epäileviä tekemään samoin.

– Videoissa näkyy todistettavasti, kuinka iholleni ja puheelleni kävi sisäilmaongelmaisen asuntomme eri tiloissa. Jo hetken oleskelun jälkeen ääneni käheytyy ja alkaa kadota melkein kokonaan. Myös iho alkaa punottaa ja reagoida.

Selvitä taloustilanne

Sisäilmakatastrofin keskellä tuntee helposti jäävänsä yksin, mutta sairastamisesta, väsymyksestä ja epätoivosta huolimatta on tsempattava itsensä, jos mielii saada apua.

– Tilanne on hankala. Kokemuksemme mukaan oma aktiivisuus avun haussa on tärkeää, sanoo Sari Mäki Hengitysliitosta.

On myös tärkeää, että sairastava tuntee saavansa tilanteen hallintaansa.

– Pysähdy keräämään yhteen tilannekuva, sairausloman tarve ja selvitä taloudellinen tilanne.

Nina Auvisen perhe menetti kaikki tavaransa. Homepesuista, otsonoinneista ja etikkapuhdistuksista huolimatta tavarat ja vaatteet aiheuttivat myös uudessa vuokra-asunnossa voimakkaita iho- ja hengitysoireita.

– Lajittelin puhdistettuja lasten legoja. Ei mennyt kuin minuutteja, kun käsiin leimahti helakan punainen ihottuma.

Ulkona oli jo pakkasta, mutta lapsille ei voitu säästää edes ulkohaalareita. Kaikki tavarat oli pakattava lopullisesti kaatopaikkakuormaan.

– Itkin, kun suojahaalarit ja -käsineet ja hengityssuojain päällä tungin valokuviamme ja lasten piirustuksia jätesäkkiin.

Auvinen kehottaa laittamaan tilanteen omalle kohdalle: miltä tuntuisi, jos joutuisi yhtäkkiä hankkimaan kaikki normaalissa arjessa tarvittavat tavarat kerralla.

Vaikka kuinka konmarittaisi, kuusihenkinen perhe tarvitsee yllättävän paljon asioita elämiseen.

– Ei sitä edes tajua, kuinka järkyttävästi menee rahaa, kun ostat tiskiharjasta kenkiin, kuiva-aineista vuodevaatteisiin kaiken. Vaatteista puhumattakaan.

Säästöt hupenivat sohvaan ja kodinkoneisiin.

Hengitysliitto teki selvityksen vuonna 2014 sisäilmasta sairastuneiden selviytymisen ja syrjäytymisen kokemuksista. Selvitys on samansuuntainen Auvisen perheen kokemusten kanssa: taloudellisen avun saaminen on haasteellista.

Tilanne ei ole muutamassa vuodessa muuttunut paremmaksi. Sari Mäeltä löytyy joitakin vinkkejä.

– Kunnan sosiaalitoimeen voi olla yhteydessä ja pyytää apua käytännön asioihin. Esimerkiksi lapsiperheiden kotipalvelusta voi saada apua. Saamamme kokemustiedon mukaan moni sisäilmasta sairastava on saanut apua myös diakoniatyön kautta.

Hengitysliiton tutkimuksesta selviää, että sisäilmaongelmissa tavaransa menettäneet ovat voineet saada kuntiensa sosiaalitoimesta pieniä avustuksia esimerkiksi lasten patjojen tai joidenkin pienten välttämättömien huonekalujen ostamiseen.

Nina Auvinen on kotona nyt neljän lapsen kanssa. Mies paiskii leipätöiden lisäksi hommia perheen omakotitalotyömaalla. Auvisen sanojen mukaan he elävät kädestä suuhun.

– Olemme joutuneet käyttämään talonrakennusrahaa tavaroiden ja vaatteiden hankintaan ja arjen pyörittämiseen. Rakentaminen on tiukentuneen budjetin takia venynyt. Talon materiaaleja on jouduttu vaihtamaan ja ideoita karsimaan.

Perhe haki Kelalta tukea, mutta sai kielteisen päätöksen.

– Ymmärsin, että syynä on rakennustyömaamme. Sanottiin, että kyllähän teillä on tiukkaa ja tosi vähän tavaraa, mutta voitte ottaa talobudjetista rahaa. Emme voi tai talo ei valmistu ikinä!

Diakonialta perhe on saanut ruokalahjakortteja, ja kaupungilta aikuissosiaalityöntekijän auttamaan avun etsinnässä ja tilanteen kartoittamisessa.

– Hän on ollut korvaamaton ja osaava apu, olen todella kiitollinen, Auvinen toteaa.

Pyydä apua, hanki vertaistukea

Nina Auvinen kiittää myös perheen läheisiä sekä tavallisten ihmisten hyväsydämisyyttä. Vanhempien apu on ollut korvaamatonta, samoin sosiaalisen median voima.

– Saimme somen kautta nopeasti uuden vuokra-asunnon. Facebookin Mammat-ryhmän muutamat jäsenet puolestaan järjestivät hyväntekeväisyyshuutokaupan avuksemme.

Henkilökohtaisilla turvaverkoilla on suuri merkitys sisäilmakriiseissä. Hengitysliiton kokemuksen mukaan moni on saanut apua sukulaisiltaan ja ystäviltään.

Asiantuntija Sari Mäki neuvoo myös hakeutumaan vertaisten pariin. Saman kokenut ymmärtää parhaiten, mitä toinen elää läpi.

Toisen sisäilmasairastuneen kanssa uskaltaa ilmaista tunteensa ja käsitellä niitä. Muiden kokemuksista voi myös itse oppia ja löytää uusia selviytymiskeinoja elämäänsä.

– Myös Hengitysliitto tarjoaa vertaistukea puhelimitse, kasvokkain tapaavissa vertaisryhmissä ja Facebookissa, Mäki kertoo.

Selvitä vakuutukset

Auvisen perheellä on kesken asioiden selvittely vuokranantajan ja vakuutusyhtiön kanssa.

– Välillä tuntuu, että meitä pallotellaan korvausvaatimuksissa toiselta toiselle. On ollut aivan järjettömän kova työ valokuvata vakuutusyhtiötä varten jokainen poisheitetty tavara.

Auvista odottaa vielä häkkivarastollinen jätesäkkeihin pakattuja tavaroita.

Perhe on suunnitellut palkkaavansa lakimiehen auttamaan asioiden etenemisessä. Loppuratkaisua Auvinen ei uskalla edes ajatella.

Hengitysliiton kokemustiedon valossa ei näytä kovin hyvältä. Asiantuntija Sari Mäkelä kertoo, että kotivakuutukset näyttävät korvaavan harvoin kodin irtaimistoa, joka on vaurioitunut pitkän aikavälin kuluessa asuntoon syntyneistä kosteus- ja homevaurioista.

Äkilliset putkirikot ja vesivahingot ovat eri asia.

– Vakuutusyhtiöt tarkistelevat korvaushakemuksia tilannekohtaisesti, ja päätöksissä otetaan huomioon muut sisäilmaongelman osapuolet ja heidän vastuunsa asiassa eli esimerkiksi kiinteistön omistaja ja vuokralainen.

Auvisen suurin toive on päästä elämään niin normaalia arkea, kun se sisäilmasairastuneelle on mahdollista.

Rakenteella olevassa kodissa on jo jouduttu vaihtamaan materiaalit mahdollisimman vähän allergisoiviksi. Silti huolettaa.

– Olimme ikionnellisia, kun löysimme tontin metsän reunalta. Tällä hetkellä en pysty oleskelemaan raksatyömaan takapihalla, koska metsämaa tuo oireita. Olisi aivan kauheaa, jos en pystyisikään asumaan uudessa kodissa.

Täytyy olla vähän kajahtanut, että ajaa 800 kilometriä pelkän kukan takia. Pietarsaarelainen puutarhuri Ari Vainionpää myöntää näin olevan.

Vainionpää kuuli muutama vuosi sitten valkokukkaisesta Pietarsaari-pelargonista. Se oli aikoinaan hyvin suosittu Ruotsissa ja sai siellä nimen Den Gamla Jakobstad. Sieltä paluumuuttaja toi sen Etelä-Suomeen ja antoi nimen Pietarsaari. Vainionpää löysi kasvin melkoisen salapoliisityön jälkeen lietolaisesta Ilmarisen puutarhasta.

– Soittelin kasvattajalle parin vuoden ajan ja hän lupasi antaa pistokkaan. Kun keväällä jälleen palasin asiaan, kasvattaja kertoi unohtaneensa ottaa pistokkaan, mutta lupasi vaivan palkaksi emokasvin.

Sen puutarhuri haki yhtenä sunnuntaipäivänä. "Toi pojan kotiin", kuten Vainionpää sanoo.

Pietarsaarelaisessa Aspegrenin pappilapuutarhassa on parin vuoden ajan on kerätty vanhoja pelargonilajikkeita. Kriteerinä talvipuutarhaan pääsemiseen on se, että kasvi on vanha ja sillä on nimi tai tarina. Yleensä se liittyy henkilöön, jolla kasvi on ollut tai paikkaan, mistä se on saatu.

Tyrvään Vienon tarina juontaa juurensa 1970-luvun Sastamalaan. Siellä punaisesta rönsyilevästä pelargonista otettiin pistokas, joka vietiin Vieno-mummon haudalle.

– Vuonna 1973 Sastamala oli Tyrvää, joten nimesimme pelargonin Tyrvään Vienoksi, puutarhuri Ari Vainionpää selittää.

Aspegrenin vanhus taas löytyi vöyriläisen navetan nurkasta.

Miehellä meni hermot

Aspegrenin puutarhassa on noin 100 erilaista pelargonia. Vanhimmat lajikkeet ovat 1700-luvulta. Suurin osa kukista on peräisin pietarsaarelaisen alan harrastajan Lena Granlundin kokoelmasta. Loput on hankittu itse tai saatu lahjoituksena.

Lena Granlundin innostus pelargoneihin alkoi 16 vuotta sitten, kun hän sai ensimmäisen ruusunnuppupistokkaansa. Keräily jatkui, kunnes seinät tulivat vastaan. Tuolloin Granlundien kotona oli 360 pelargonia ja miehellä meni hermot.

– Innostus lähti käsistä ja iski hulluuteen asti. Meillä oli joka paikka täynnä pelargoneja: Vessa oli täynnä, apukeittiö, makuuhuoneet, saunanlauteet. Meillä ei saunottu talvisin, koska pelargoneja säilytettiin lauteilla.

Harrastus herätti myös ristiriitaa. Granlundin mies ei pitänyt pelargonien tuoksusta ja ehdotti, että kasvien määrä karsittaisiin puoleen, jotta koti tuoksuisi paremmalta.

Nyt Granlundilla on kotona enää 30 lajiketta. Pelargonien uusi koti löytyi Aspegrenin puutarhasta. Granlund ymmärtää, että kaikki eivät pidä kukkien tuoksusta.

– Peruskotipelargoni haisee suorastaan pahalta, mutta tuoksupelargonit taas hyvältä. Tohtori Vesterlund tuoksuu sitruunalle ja vähän ruusulle. Osa tuoksuu tärpätille. On myös pähkinäinen tuoksu.

Nuoret miehet kiinnostuivat

Pelargoni-innostus on tarttunut myös muihin. Aspegrenin puutarha järjestää kerran vuodessa pelargonipäivät, jolloin kasvista kiinnostuneet voivat hankkia pistokkaita ja saada tietoa.

Myös nimet ja tarinat kiehtovat.

– Pelargonin suosio kasvaa koko ajan. Erikoista on se, että nuoret kolmikymppiset miehet ovat innostuneet niistä, Vainionpää kertoo.

Lena Granlund pitää pelargoneista niiden monimuotoisuuden vuoksi. Lajikkeita on tuhansia. Kukkien lisäksi myös lehdet ovat kauniita.

Granlundin suosikki on Nimismies. Se löytyi, kun puutarhayhdistys vieraili Vespan kylässä Venäjällä. Kylän päällikön, nimismiehen, ikkunalla oli kasvi, jonka nimeä tulkki ei tiennyt. Seurue pyysi pistokasta, mutta sai koko kukan ja toiveen, että pelargonia kutsuttaisiin nimismieheksi. Ruotsissa kasvi tunnetaan nimellä nevesta, joka tarkoittaa morsianta tai miniää.

– Se on todella kaunis, pieni kääpiöpelargoni. Kukka on vaaleanpunainen ja maalattu kuin vesiväripensselillä. Värit vaihtelevat terälehdissä, Lena Granlund kuvailee.

Jakobstad, Jakobstads ringväg, 2.9.2019 kl. 1:00. Hälsofarlig rök i luften. Alla i området uppmanas hålla sig inomhus och stänga av ventilationen samt invänta meddelande om att faran är över. Mellersta Österbottens och Jakobstadsområdets räddningsverk.

Kymmenet pelastustyöntekijät ovat sammuttaneet suurta jäterengaspaloa vanhalla kaatopaikalla Pietarsaaressa yön yli. Aamukahdeksan aikaan maanantaina pelastuslaitos kertoi, että yleistä, laajaa vaaraa terveydelle ei savusta enää ole. Savua on edelleen ilmassa, mutta savunmuodostus on vähentynyt.

Palosta levisi varhain aamulla ilmaan terveydelle vaarallista savua kaupungin suuntaan ja ihmisiä kehotettiin tuolloin pysymään sisätiloissa ja sulkemaan ilmanvaihto.

Pietarsaaren kaupunginjohtaja Kristina Stenman kertoo, että koulut pysyvät auki palosta huolimatta.

– Vaikka savua leviääkin edelleen, ei tilanne ole enää akuutti. Näin pelastuslaitos on meitä informoinut. Tietenkin seuraamme koulujen ilmanvaihdon toimivuutta päivän aikana, sanoo Stenman.

Hälytys Pikku Mörvikintiellä syttyneestä palosta tehtiin ennen kello yhtätoista sunnuntai-iltana. Pelastuslaitoksen saapuessa paikalle noin sata metriä pitkä ja parikymmentä metriä leveä jäterengaskasa oli liekeissä.

Päivystävä palomestari Jussi Noponen Keski-Pohjanmaan ja Pietarsaaren alueen pelastuslaitokselta kertoo, että voimakasta paloa on sammutettu vedellä ja vaahdotteella sekä myös hiekalla. Sammutustyöt kestävät Noposen arvion mukaan vielä pitkälle maanantain puolelle.

– On iso työ saada tuollainen kumirouherengaskasa sammutettua, Noponen sanoo.

Sammutustyöstä tekee haastavan se, että vanha kaatopaikka on korkealla maan tasosta. Kaatopaikalle on läjitetty isoja kasoja rengasjätettä eli kumirouhetta. Kasan korkeus on paikoin 10 metriä.

– Vettä on jouduttu pumppaamaan tehokkaammilla pumpuilla.

Syttymissyy on vielä epäselvä, mutta päivystävä palomestari Jussi Noponen kertoo, että paikan päällä oli illalla ilmeisesti nuorisoporukka ja ilotulitteilla saattaa olla tekemistä palon syttymisen kanssa. Syttymissyyn tutkintaa jatkaa poliisi.

Käytännössä Pietarsaaren keskustan alueelle on odotettavissa savuhaittoja koko päiväksi, kertoo Noponen.

Myös Pietarsaaren Ohikulkutie oli suljettuna kaatopaikan kohdalla useita tunteja, jotta pelastuslaitos sai varmistettua vesihuoltoyhteyden ja työrauhan sammutustöihin.

Lisää aiheesta muualla:

Video: Kraftig brand i Jakobstad – gamla avstjälpningsplatsen i lågor

Kerttu Nevala syntyi vuonna 2012 keskipohjalaiseen Lestijärven kuntaan. Muita vauvoja kunnassa ei sinä vuonna syntynytkään, ja siksi päättäjät havahtuivat siihen, että jotain pitää tehdä.

Syntyi maan hulppeimmaksikin kutsuttu vauvaraha: 10 000 euroa, joka annetaan tonni vuodessa kymmenen vuoden aikana, kunhan kotikunta pysyy.

Samaan ovat sittemmin päätyneet vuoden 2018 alusta Kymenlaakson Miehikkälä ja Manner-Suomen pienin kunta, Keski-Suomen Luhanka.

Pienempiä vauvarahoja tai lapsilahjoja jakaa ainakin pari–kolmekymmentä kuntaa. Valtaosa niistä on 300–500 euron kertalahjoituksia, mutta esimerkiksi Juupajoki Pirkanmaalla, Savitaipale Etelä-Karjalassa ja Hartola Päijät-Hämeessä tukevat lasta tuhannella eurolla.

Osa vauvarahoista on pitkäikäisiä, osa kunnista jakaa tai on jakanut tukea esimerkiksi juhlavuotensa kunniaksi.

Eskareita on jo 12, syntyperäisiä ekaluokkalaisia vain yksi

Lestijärvellä syntyi ensimmäisenä vauvarahan vuonna 14 lasta. Vaikka tahti on tasaantunut, nousee näiden vuosien aikana syntyneiden määrä yli 60:een. Tukea maksetaan nykyään noin 50:lle, sillä osa perheistä on muuttanut muualle.

Nyt vauvaraha näyttää tulleen Lestijärvellä tiensä päähän. Se on voimassa tämän vuoden loppuun, ja Lestijärvellä aletaan pohtia muita keinoja pitää kunta elinvoimaisena. Esillä on ollut esimerkiksi maksuton päivähoito.

– Tämä tie on varmaan käyty loppuun. Nyt tarvittaisiin täsmäiskuja koko perheelle, sanoo kunnanjohtaja Esko Ahonen.

Kerttu Nevala aloitti syksyllä koulun. Hän olisi siis kunnan ainoa ekaluokkalainen, jollei Lestijärvelle olisi muuttanut kaksi samanikäistä. Kolmen hengen luokka on Kertun mielestä oikein sopiva – enempää ei tarvitse olla. Ykkös–kakkosluokalla lapsia on yhteensä kahdeksan.

– Koulun alku on tuntunut kivalta. Kaikki on mukavaa, sanoo Kerttu.

Innokkaita eskareita yhtenäiskoulun tiloissa temmeltää tusinan verran. Pari lasta ikäluokasta on muuttanut muualle.

– Siellä se tulevaisuus näkyy! Ihan mahtavalta tuntuu, että sellainen ikäluokka on tulossa, sanoo luokanopettaja Paula Jokela.

Hän on opettanut Lestijärvellä yli 30 vuotta – koko tuon ajan yhdysluokkia. Se on haastava tuplatyö: opetettavana on jatkuvasti kaksi luokkatasoa, joista molemmille pitää olla oikeanlaista tekemistä.

– Toisaalta olen niin tottunut siihen, etten tiedä, miltä tuntuisi pitää vain yhtä vuosiluokkaa. Voisi olla outoa sekin!

Lasten näkökulmasta yhdysluokassa on hyötynsä: pienemmät voivat jo ikään kuin käydä osittain ennakkoon tulevaa luokkaa. Jos taas jotain kertaamisen tarvetta on, se hoituu nuorempien vanavedessä.

– Molemmat oppivat toisiltaan.

Muutenkaan luokkarajat eivät ole pienessä koulussa tiukat, vaan oppilasaines ratkaisee. Yhtenäiskoulussa lapset myös hitsautuvat yhteen.

– Isot koululaiset osaavat ottaa pienemmät huomioon: välillä kannetaan pienempiä reppuselässä. Kyllä se on mahtava yhteisö, sanoo Paula Jokela.

Vauvarahan vaikutuksia syntyvyyteen ei seuraa mikään taho. Kunnat arvioivat Ylelle antamissaan vastauksissa, että vaikutukset ovat pieniä eikä ylimääräisen tuen tietenkään voi sanoa ratkaisseen lapsen hankkimista.

– Yhdenkään rinnassa ei lue lappua: minut tehtiin tenavatonnin takia, kommentoi yksi kunnanjohtaja.

Lestijärvellä suuren tuen katsotaan pysäyttäneen väestökadon.

– Kyllä noista oppilasmääristä voi päätellä suoraan, että sillä on ollut merkitystä. Että jos ensin oli vain yksi Kerttu ja sitten on 12 eskaria. Tokikaan sitä ei voi sanoa, kuinka paljon suoranaisesti vauvaraha on siihen vaikuttanut, mutta oppilasmäärällisesti katsottuna sillä on ollut vaikutusta, sanoo luokanopettaja Paula Jokela.

Lapsia muistetaan myös pienemmillä lahjoilla

Vauvarahasta ollaan monta mieltä. Joukko kuntia virittelee sellaista parhaillaan, mutta moni on luopunutkin siitä. Lapsiperheitä muistetaan kirjavasti villasukilla, lampaantaljoilla ja rotinalahjoilla, mutta myös maksuttomalla kotipalvelulla ja perhekerhoilla.

Osa Ylen kyselyyn vastanneista kuntien edustajista suhtautuu ajatukseen vauvarahan kaltaisesta "palkitsemista" kielteisesti. Lestijärvinen opettaja näkee asian toisin.

– Jotakinhan pitää tehdä, ja jos tällainen vauvaraha saa tämmöisen kehityksen aikaiseksi niin mikä ettei. Ei se haitaksi ainakaan ole, sanoo Paula Jokela.

Työpaikat ja hyvät palvelut ovat monen kuntapäättäjän mukaan olennaisimmat asiat, joilla elinvoimaisuus pidetään yllä. Samaa sanoo opettaja.

– Kyllähän työpaikat aina ratkaisevat, kuinka paljon väkeä muuttaa. Kun tuulimyllyjä ruvetaan rakentamaan Lestijärvelle, toiveissa on, että tänne muuttaisi työntekijöitä, jotka tulevat niitä tekemään. Sitä kautta ainakin voisi väkeä tulla lisää.

Mutta mitä sanoo vauvarahan aikaan saanut Kerttu Nevala: onko Lestijärvi hyvä paikka elää?

– On!

Aiheesta voi keskustella 2.9. klo 22 saakka.

Maanantaina sammutetun jäterengaspalon jälkivartiointi kestää jopa 11 päivää Pohjanmaalla Pietarsaaren vanhalla kaatopaikalla. Palo sai alkunsa ilotulitteista.

Poikkeuksellisen pitkä vartiointiaika johtuu siitä, että kasan uudelleensyttymisen riski on suuri. Alueen omistajan on käytävä paikalla kuuden tunnin välein, kerrotaan Keski-Pohjanmaan ja Pietarsaaren alueen pelastuslaitokselta.

Näin varmistetaan, ettei kumirouheröykkiön keskellä ole kytöpaloja.

Noin sata metriä pitkä ja parikymmentä metriä leveä jäterengaskasa syttyi tuleen yhdeltätoista sunnuntai-iltana. Palon sammuttaminen kesti vuorokauden. Sammutustyöhön osallistui kymmeniä pelastustyöntekijöitä.

Voimakas palo oli hankala sammutettava. Sitä yritettiin taltuttaa vedellä, vaahdolla, hiekalla ja maa-aineksella. Vasta hiekalla ja maa-aineksella tuhahduttaminen tepsi.

Palo sai alkunsa ilotulitteista. Kolme nuorta miestä ampui paikalla venetsialaisten jäljiltä jääneitä ilotulitteita. Yksi tulite päätyi jätekasaan ja sytytti sen palamaan. Miehet eivät saaneet paloa sammumaan, vaan ilmoittivat palosta hätäkeskukseen.

Poliisi epäilee miesten huolimattomuudellaan aiheuttaneen tulipalon ja on käynnistänyt asiassa esitutkinnan.

Kasevan alkuperäisjäsen Tapio Rauma on tiistaina menehtynyt pitkäaikaiseen sairauteen. Tamperelaisyhtye kertoi asiasta omilla Facebook-sivuillaan.

Tapio Rauma oli bändin kitaristi ja laulaja, mutta oli jäänyt eläkkeelle soittamisesta.

71-vuotias Rauma oli kotoisin Kaustiselta. Hän ehti soittaa useissa bändeissä.

Kasevan ensimmäinen albumi Silloin kun julkaistiin vuonna 1974. Yhtye oli aktiivinen 80-luvun alkupuolella asti. Kaseva on keikkaillut myös 2000-luvulla.

Yksi yhtyeen suosituimmista kappaleista Tyhjää löytyy myös Ylen Elävästä arkistosta.

Rauman menehtymisestä kertoi ensin musiikkimedia Rumba.

Osmo ja Ismo Määttälän yritys Kokkolan keskustan tuntumassa on tullut kokkolalaisille tutuksi kymmenien vuosien aikana. Joku on vaihdattanut liikkeessä renkaansa, joku toinen taas ostanut vesijetin. Joku taas tuntee kaksikon moottorikelkkapiireistä ja poikkeaa muuten vain moikkaamaan.

Yrityksen toimiala on laajentunut alun akkutarvike- ja rengasliikkeestä käsittämään myös miesten harrastuksen moottorikelkkojen, vesijettien ja mönkijöiden parissa. Yritys on muokkautunut omistajiensa näköiseksi, mutta nyt se on myynnissä. Ilmoitus laitettiin myyntisivuille kesän korvalla.

Veljeksistä vanhempi, Osmo Määttälä, kertoo havahtuneensa eräänä päivänä siihen, että ura yrittäjänä on ollut aika pitkä.

– Tuossa saman tiskin takana on oltu nyt varmaan se 38 vuotta. Kyllä se alkaa yhdelle ihmiselle riittää ja muutakin voisi tehdä.

Kun liikkeessä töitä tehnyt oma poika Niko muutti toiselle paikkakunnalle, jatkajan etsiminen tuli ajankohtaiseksi. Nuorempi veli Ismo on samoilla linjoilla.

– Oikeastaan ehkä semmoinen oma väsyminen yrittäjyyteen oli syy. Olen tässä 30 vuotta ollut ja halua katsoa jotain uuttakin, kun on suht koht vielä kunnossa.

Yrityksen myynti monella mielessä

Määttälöiden molemmat vanhemmat olivat aikanaan yrittäjiä. Kumpikaan poika ei kuitenkaan jatkanut heidän liiketoimintaansa.

Osmo meni nuorena miehenä akkutarvike- ja rengasfirmaan töihin. Kun omistajasta aika jätti, Määttälät päättivät ostaa liikkeen itselleen. Vuodesta 1992 onkin paiskittu töitä yrittäjinä. Ympäripyöreitä päiviä tehtiin erityisesti firman alkuaikoina.

Määttälät ryhtyivät yrittäjiksi yrityskaupan kautta. Ehkä siksikin ajatus oman yrityksen myymisestä tuntui luontevalta.

Viime vuosina yhtä useampi eläkepäiviä miettivä yrittäjä harkitsee yrityskauppoja, kertoo yrityskehittäjä Sami Viljanen Kokkolanseudun Kehitysyhtiöstä.

Nykyään jopa yritystä perustettaessa yhtenä kantavana ajatuksena on jonain päivänä myydä se. Yrityskulttuuri on hänen kokemuksensa mukaan muuttunut.

– Varsinkaan nuoret yrittäjät eivät välttämättä aio uhrata koko ikää samassa työssä. Aiemmin saattoi olla pelkoja, että asiakkaat lähtevät ja kaikkea ikävää tapahtuu, jos yrityksen myy. Mutta se ei pidä paikkaansa. Toki myymisessä on paljon uusia asioita, mutta ammattilaisilta on saatavissa apua.

Omistajanvaihdoksia toivotaan

Tuoreimmassa Omistajanvaihdosbarometrissä todetaan, että Suomessa on viime vuosina tehty ennätysmäärä yrityskauppoja. Kauppojen kasvu tarkoittaa sitä, että yhä useampi yritys on jäänyt elämään senkin jälkeen, kun edellinen omistaja on luopunut siitä. Yrittäjä on siis siirtänyt toimintansa eteenpäin, eikä ole vain lopettanut yritystään.

Työ- ja elinkeinoministeriö sekä elinkeinoelämä ovat muutaman viime vuoden ajan vauhdittaneet yrityskauppoja ja omistajanvaihdoksia. Toive on, että elinkelpoisten yritysten taival jatkuu, vaikka omistaja eläköityy tai lopettaa muista syistä.

Projektipäällikkö Mika Haavisto perustelee, että jos yritys vain lopetetaan, tuhlaantuu omaisuutta ja osaamista.

– Yrityskaupassa uusi yrittäjä saa valmiin asiakaskunnan, tuotteet, palvelut, prosessit, verkostot ja tunnettuuden.

Nykyään puhutaan paljon startup-yrityksistä. Haavisto tunnustaa toki niiden arvon, mutta hän huomauttaa, että yrityksen rakentaminen nollasta on iso ponnistus. Hän nostaakin rinnalle omistajaa vaihtavat yritykset eli restartup-yritykset, joissa hyödynnetään jonkun jo rakentamaa liiketoimintaa.

Omistajanvaihdosbarometrin mukaan Suomessa on nyt yli 70 000 yrittäjää, jotka ovat täyttäneet 55 vuotta. Heille omistajanvaihdos tulee ajankohtaiseksi seuraavan kymmenen vuoden aikana.

Mitä myynnin jälkeen?

Arvioiden mukaan vain noin puolet yrittäjien toivomista omistajanvaihdoksista toteutuu. Mika Haavisto kuitenkin kannustaa, että hyvälle yritykselle löytyy aina ostaja.

– Yritys kannattaisikin pitää koko ajan sellaisessa kunnossa, että se kiinnostaa ostajia. Tämä on nykyään yhä useammalla yrittäjällä tiedossa. Aiemmin vielä omistajanvaihdosta alettiin harkita ihan liian lähellä eläkeikää, kun ei enää jaksettu satsata yrityksen kehittämiseen.

Osmo ja Ismo Määttälä ottivat yhteyttä Kokkolanseudun Kehitysyhtiöön, kun myyntiaikeet tulivat mieleen. Jatkoa oli mietitty jo jonkin aikaa.

– Päätös, joka alkutalvesta tehtiin, oli oikeastaan aika vapauttava juttu. Nyt toivotaan, että joku saisi tästä meidän tavalla leivän. Minä kyllä uskon, että tässä on täydet mahdollisuudet jonkun pärjätä, arvioi Ismo Määttälä.

Yritys on ollut osa veljesten identiteettiä pitkän aikaa. Siihen on myös uponnut valtavat määrät aikaa. Mitä myymisen jälkeen on vuorossa?

– Monenlaisia ajatuksia jatkosta on. Haaveena on ehkä, että puoli vuotta saisi olla rennommin. Ehkä en halua enää olla tiskin takana kahdeksasta iltaviiteen, vaan jotain vähän vapaampaa, miettii nuorempi veli.

Osmo Määttälä tietää jo, mitä kaupan jälkeen haluaa tehdä.

– On minulla joitain suunnitelmia, mutta ainakin ajattelin aluksi olla kelkkasafarioppaana Lapissa.

Lue lisää:

Yrittäjän taru ei enää pääty konkurssiin tai kuolemaan – nuori sukupolvi nosti yrityskaupat ennätyslukemiin: "Ei tällaista ole ollut aikaisemmin"

Kysely: 50 000 yritystä omistajanvaihdoksen edessä

Moottoripyöräilijä törmäsi edellä ajaneen rekan perävaunuun ohitustilanteen jälkeen ja kuoli Kannuksessa Keski-Pohjanmaalla.

Liikenneonnettomuus sattui keskiviikkona kello 16 jälkeen.

Moottoripyöräilijä oli ajamassa Kajaanintietä kohti Kokkolaa. Hän ohitti henkilöauton ja palasi ajokaistalleen, mutta törmäsi sen jälkeen samaan suuntaan kulkeneen rekan perävaunun takaosaan. Mies kuoli välittömästi.

Onnettomuuspaikalla on 100 kilometrin nopeusrajoitus. Tie oli tapahtumahetkellä kuiva.

Poliisi ja onnettomuustutkintalautakunta jatkavat liikenneonnettomuuden selvittämistä.

Ulla Haglundin kotipiha Kruunupyyn Alavetelissä kertoo tulijalle heti, että kyseessä on taiteilijan työtila. Aurinkoisella pihalla paistattelee valmiita ja keskeneräisiä puisia eläinveistoksia siellä täällä. Joukkoon mahtuu myös ihmishahmoja. Eniten näkyy kuitenkin karhuja.

– Ehkä viidestä soitosta neljässä tilataan karhuveistos. Suomalaiset tykkää karhuista.

Ulla Haglund on pohtinut suomalaisten karhurakkautta. Ehkä asiakkaat ovat nähneet naapurin pihalla karhuveistoksen ja haluavat sitten samanlaisen. Saattaahan olla, että mielessä ovat muinaiset uskomukset karhusta suomalaisena pyhänä eläimenä, suojelijana.

– Onhan karhu söpö tietysti. Mutta tykkäisin kyllä tehdä muutakin. Taiteilijan pitää kehittyä ja mennä eteenpäin kohti uusia haasteita.

Onneksi taiteilija on sellaisia saanutkin. Häneltä on tilattu näköisveistos Strömsön kokki Michael Björklundista. Patsas on valmis ja lähdössä ilahduttamaan ravintola-asiakkaita Ahvenanmaalle.

Nyt työn alla on suuri ja kuninkaallinen teos.

– Kokkolan kaupunki täyttää ensi vuonna 400 vuotta. Pohjola Nordenin paikallinen osasto on tilannut minulta veistoksen kaupungin perustajakuninkaasta Kustaa II Aadolfista. Teos on todella suuri ja vielä kesken.

Kipinä syttyi kisoissa

Vielä neljä vuotta sitten Ulla Haglund teki huonekalupuusepän töitä. Puunveiston SM-kisat Ähtärissä muuttivat kuitenkin kaiken. Siellä työstettiin puuta ja tehtiin taidetta moottorisahalla.

– Mä niin ihastuin tähän lajiin. Se, että voi saada näin hienoa työtä aikaiseksi ihan tämmöisellä moottorisahalla eli kömpelöllä työvälineellä. Se minua kiehtoi!

Ulla Haglund etsi heti kotiin tultuaan käsiinsä miehen moottorisahan. Mies hiukan hämmästeli vaimonsa innostusta, mutta neuvoi, että "narusta vedetään, eikä kärkeä saa käyttää". Niillä ohjeilla Ulla Haglund alkoi sahata.

– Mies tuli hetken päästä katsomaan ja hämmästyi, että "sähän olet tehnyt karhun!". Minä sanoin, että niinhän minä sanoin, nauraa sittemmin varmasti kymmeniä karhuja veistänyt taiteilija.

Muutaman karhuveistoksen jälkeen taiteilija meni moottorisahalla veistämisen kurssille. Oppi meni perille, koska heti seuraavana vuonna alan vasta aloittanut Haglund menestyi lajin SM-kisoissa. Hän sai pikasahauskisassa toisen sijan.

Seuraavina vuosina on tullut SM-kisan kolmas sija, kunniamaininta ja pikasahauskisan voitto. Haglund ei kuitenkaan koe, että pikasahaus olisi hänen mieluisin lajinsa.

– Siinä pitää kolmessa tunnissa tehdä valmista. Hiki tulee, eikä lopputulos ole niin viimeistelty kuin haluaisin.

Saavutus on jo sekin, että Ulla Haglund on tällä hetkellä ainoa SM-kisoissa menestystä niittänyt naissahaaja. Kisoihin osallistuu kyllä toisinaan muitakin naisia, mutta toistaiseksi menestystä ei heille ole siunaantunut.

Puisto täynnä eläimiä

Ihmisen mittaisen puunrungon huipusta alkaa melko nopeasti tulla esiin karhun kasvot, kun Ulla Haglund ottaa käteensä sahan.

Puusta poistetaan ensiksi ne palat, jotka eivät ole karhua. Sitten kevyemmällä sahalla alkaa yksityiskohtien hahmottelu. Karhun valmistus aina pintakäsittelyä myöten vie yleensä kolme päivää.

Taiteilija saattaa ensin hahmotella työn paperille. Piirtäminen on tuttu työskentelytapa taidekoulun käyneelle Haglundille. Malli voi löytyä myös valokuvasta, jonka asiakas lähettää. Parasta on, jos asiakas antaa vapaat kädet.

Työn alla on edelleen paljon karhuja, sillä asiakkailta satelee nyt tilauksia tiuhaan tahtiin. Karhut tuovat siis leipää pöytään, vaikka haaveena olisi tehdä myös paljon muuta. Mielessä on esimerkiksi oma veistospuisto.

– Paikka on vielä haussa. Puistossa olisi siellä täällä erilaisia eläimiä pilkistämässä. Lapsille voisi olla vaikka tehtävärata.

Kanadassa Haglund näki pihoilla puusta veistettyjä huonekaluja, joihin oli taituroitu eläimiä ja lintuja. Taiteilija tekisi sellaisia mielellään, mutta epäilee, että suomalaiset ovat liian ihastuneita muovisiin puutarhahuonekaluihinsa.

Moniin kisoihin ja veistotapahtumiin osallistunut naisveistäjä on saanut mediassa paljon huomiota. Se taas on tuonut uusia asiakkaita. Kysymykseen työllä rikastumisesta Haglund naurahtaa:

– Tämä on rikasta elämää, mutta ei rahallisesti.

Ulla Haglundin töitä on myös ITE-museossa Kokkolassa. Niissä töissä on mukana sanoma. Esimerkiksi Haglundin veistämä yksirintainen nainen on sairastanut rintasyövän. Sellaisia töitä alaveteliläisveistäjä tekisi mielellään lisää.

Kaikki ideat ja ajatukset eivät synny yksin taiteilijan päässä. Myös puu puhuu ja sen oksanpaikat sekä halkeamat.

– Tarkoitus oli äsken veistää tavallinen nalle, mutta kun ryhdyin työhön, huomasin että nallen sylissä on selvästi jotain. Nyt siihen syntyy toinen karhu. Teos onkin pientä karhua sylissään pitävä iso karhu.

Aikaa on tosi vähän.

Paitsi että jää sulaa, ja vesi nousee, on Arktisten leikkien ensi-iltaan tätä juttua tehdessä enää viikko.

Ohjaaja Leea Klemola potkaisee välillä kengät jalastaan, että pääsee ketterämmin näyttämölle viilaamaan käänteentekevää kohtausta. Haastatteluun varattu tunti muuttuu vajaaksi puoleksi ylimääräisen harjoituksen takia. Valokuvat räpsitään lennosta.

Klemola pahoittelee vuolaasti, mutta tässä on nyt kiire, ja koska kiire on luovuuden vihollinen, hän maksaisi vaikka sata miljoonaa ylimääräisistä minuuteista.

Työtä on paljon, sillä vajaan kolmen tunnin esityksen aikana käsitellään muun muassa kuoleman voittaminen, leikin tärkeys, miehen kunnia ja radikalisoituminen.

Ja tietenkin ilmastonmuutos.

Arktisissa leikeissä ollaan Kokkolassa, jossa on joulukuussa asteita kahdeksantoista ja veneilykelit.

Tilanne on hankala, sillä päähenkilö, 75-vuotias entinen portsari Marja-Terttu Zeppelin rakastaa intohimoisesti kylmää – ja kaipaa kuolemassaankin jäälautalle.

Onneksi taide voi auttaa, ja toiset ihmiset.

Ja onneksi, kun kiire on, Klemolan sisarukset Leea ja Klaus puhuvat nopeasti ja paljon.

Kokkola korvien välissä

Kylmä on aina kiehtonut tavattoman paljon Leea ja Klaus Klemolaa. Siksi oli luonnollista, että 16 vuotta sitten sisko ja veli lähtivät kuukauden tutkimusmatkalle Grönlantiin.

– Mä oon lapsesta saakka ollut tosi kiinnostunut napa-alueista ja naparetkeilijöistä. Idea lähteä matkalle oli kuitenkin Leean, Klaus muistelee.

Matkan tarkoitus oli, että Klaus kavereidensa Juho Kuosmasen ja Jussi Rantamäen kanssa toimisi jonkinlaisina karikatyyrisinä esikuvina Leean arktisen näytelmätrilogian ensimmäisen osan, Kokkolan hahmoille.

Klaus vaikutti lopulta niin paljon hahmoonsa, juoppoja hyysäävää henkilöhuolintafirmaa pyörittävään Martti Piano Larssoniin, että trilogian seuraavat kolme osaa Kohti kylmempää, New Karlebyn ja Arktiset leikit sisarukset kirjoittivat yhdessä. Ja kyllä, kyseessä on trilogia, koska niin tekijät ovat päättäneet, vaikka näytelmiä on neljä.

Näytelmissä kuljetaan Kokkolasta Grönlantiin ja takaisin, sillä maantiede vaikuttaa ihmisten mentaliteettiin. Klemoloiden tapauksessa kasvuvuosien kotikaupungin Kokkolan maantiede.

– Alunperin mietin, millaisen jäljen Kokkola on minuun jättäny, ja miksei se lähde minusta. Olin asunut jo pitkään Helsingissä, mutta kaipasin aina Kokkolaan, ja ihmettelin miksi. Vastaus oli ainakin osittain se kylmyys, Leea selittää.

Kokkolan kaipuusta sai alkunsa idea, että joku yrittäisi siirtää kaupungin jonnekin muualle; perustaa esimerkiksi Kokkola-nimisen kapakan. Sen tunnelmassa olisi yritetty jäljittää, mikä kokkolalaisessa identiteetissä on olennaista.

Ja koska Leea Klemola oli jo aiemmin tehnyt näytelmän, jossa talvi oli väkevästi läsnä, hän ymmärsi haluavansa viedä talven vielä äärimmäisempiin mittoihin.

– Siinä oli ihmisiä toppapuvuissa, mikä oli aivan ihanaa. Voisin loputtomiin katsoa, kun he pukevat niitä päälle, ja kaikkea sitä sihisevissä kulkemista. Siitä tuli ajatus Kokkolan perustamisesta Grönlantiin.

Niin kokkolalaisesta Marja-Terttu Zeppelinistä tuli maailman pohjoisin grilliyrittäjä. Arktisissa leikeissä hän palaa kotiin.

Grönlanti – kuin Suomi, mutta parempi

Ensimmäisellä matkalla Grönlantiin Klemolan sisarukset kavereineen menivät kaikkein epäkiinnostavimpiin paikkoihin; niihin, joita matkaoppaat kehottivat välttämään. Pääkaupunki Nuuk oli kuin rujo, betoninen saari lumen keskellä. Siellä kaunis piti löytää rumasta.

Klemolat asuivat enimmäkseen kerrostalokämpässä kuten paikalliset, ja joivat aika paljon viinaa, kuten paikalliset. Tai kuten suomalaiset.

– Huvittavinta oli, että me ei tiedetty vielä mennessämme, että Nuuk on samalla leveysasteella kuin Kokkola, varsinkin kun kuntaliitoksen myötä keskusta siirtyi Lohtajan kohdalle, Klaus huomauttaa.

Grönlanti on Leean mielestä kuin Suomi, mutta kotimaan parhaat puolet ovat siellä pontenssiin kymmenen.

– Siellä on tajunnut, miten sukulaiskansa meillä siellä on. Meitä yhdistää reviirintaju, hyvin lähellä oleva animismi ja myöhään tullut kristinusko; itsemurhat ja viina. Luontosuhde on kauhean voimakas, ja kaikki vehkeet otetaan nopeasti haltuun.

Yhteistä on myös huumorintajun koettelevuus. Klausin mukaan huumoria pidetään Grönlannissa suorastaan pyhänä viisautena.

– Se on Grönlannissa elämän kovuuden mukanaan tuomaa lajia, ja kauhean lämmintä.

Vastaavaa heimolaisuutta ei Klemoloiden mielestä löydy muualta.

– Suomi on pellolla kuokkiva köyhä, jolle Ruotsi on isoveli, joka on päässyt hyviin yliopistoihin. Venäjä on jotain ihan...Eurooppa taas ihan saatanan kaukana.

Leea aloittaa ja Klaus jatkaa:

– Ja Tanska on kauhean monimutkainen.

Loputon talvisota joutaa mennä

Matkat Grönlantiin ovat saaneet Leean ymmärtämään, miten pohjoisessa suomalaiset asuvat.

– Kun asuu Helsingissä, tuntuu, että asuu aika etelässä, mutta kun Helsingin korkeudelta vetää maailman ympäri viivan, niin suurin osa sen pohjoispuolella elävistä on suomalaisia. Me ollaan todella arktinen kansa.

Yksi keskeinen asia grönlantilaisia ja suomalaisia kuitenkin erottaa. Se on suhtautuminen lumeen ja kylmään. Grönlannissa siinä on joku järki, sanoo Leea.

– Kun Nuukissa on viisi astetta pakkasta, ne vetää toppahousut päälle. Täällä sinnitellään farkuissa.

– Ja vittuillaan VR:lle, kun se on myöhässä, Klaus säestää.

Leean mielestä Suomi käy sotaa talvea vastaan.

– Saatana, kun tulee lunta, niin heti on käytössä joku neliosainen auraussuunnitelma. Se on kauheen sulosta tässä ilmaston lämpenemisessä, että menee samalla se talvisota, joka on meidän suhde talveen.

Kylmien talvien mahdollisessa katoamisessa on Leean mielestä yksi erityisen hyvä puoli suomalaisen kulttuurin kannalta.

– Toivottavasti loppuu se sotaelokuvien tekeminen. Menispä helvettiin jotain tästä meidän talvisodan ihannoinnista kylmän myötä!

Jään kanssa puljaamiselle tulee loppu

Klemoloiden näytelmän ydinkysymys on se, mitä arktisesta identiteetistä jää, kun kylmä katoaa.

Leea Klemolalle koko arktinen trilogia on ollut myös vastauksen etsimistä siihen, mikä häntä itseään kylmässä niin kiehtoo. Lopullista selitystä ei löytynyt, mutta jotenkin se liittyy kuolemanpelkoon.

– Musta tuntui jo alunperin siltä, että jäille kuoleminen olisi ainoa tapa kuolla niin, että se ei pelottaisi. Siinä, että on äärimmäisen kylmässä lämpimästi puettuna on jotain, mikä pakottaa sisätilaan ittensä kanssa – sellaiseen ittensä kanssa kahdestaan olemiseen, että ei tunnu yksinäiseltä.

Tällä kertaa Klemolat viettivät taustamatkalla Grönlannissa viisi viikkoa. Siitä suuri osa kului yhdessä maailman pohjoisimmista kylistä, Siorapalukissa, jossa on asukkaita alle 70.

He odottivat kohtaavansa melkoista lohduttomuutta paikassa, jossa koko elämänmuoto perustuu “jään kanssa puljaamiselle”. Ilmapiiri oli muuttunut, mutta ei toivoton, Leea kuvailee.

– Meidän kuvitelma oli paljon pahempi kuin todellisuus. Me oltiin varauduttu paljon synkempiin tunnelmiin ja humalassa nuokkuviin eskimoihin, mutta elämä siellä jatkuu.

Klaus jatkaa lennosta:

– Ne ihmiset on siellä koko ajan yhdessä, ja siellä elettiin ihan tarkalleen tätä hetkeä. Varmaan niin on siksi osittain netin vähyyden takia, mutta se on kauhean kivaa. Mä ajattelen, että mun henkinen kupla muistuttaa aika paljon pohjoisgrönlantilaista elämäntapaa.

"Idiotismi on muodikasta"

Arktisten leikkien yksi keskeinen teema on pyhä leikki.

Jos ihminen yksin luo merkityksiä asioille, joissa muut niitä eivät näe, häntä pidetään yleensä sekopäänä. Jos jollekin antaa merkityksen vähintään kaksi ihmistä, on kyseessä leikki, ja leikillä on pelisäännöt, Leea Klemola selittää.

– Hyvät leikkikaverit on hirveän tärkeitä, ja leikki onnistuu vain, jos se on päämäärä itsessään. Taidekin on pyhää leikkiä, eikä se onnistu, jos sitä tehdään vaikka siksi, että saisi lippuja kaupaksi.

Leikki voi olla myös kerho, kuten eläköityneen portsarin Vili Tiippanaisen kohtalotovereilleen näytelmässä perustama Vahtimestarien veljeskunta. Veljeskunnan tunnuksissa kannetaan mukana autioituneen Kokkolan suuruuden päivien muistoa.

Jotenkin vähän vahingossa kerho radikalisoituu; on koppalakkia päässä ja väkisin yläviistoon hakeutuvaa käsivartta. Tiippanainen kärsii niin hirveästi arvostuksen puutteesta, että pudottaa housut nilkkoihin ja julistaa niiden nousevan vain samaa tahtia kunnioituksen kanssa. Käsikirjoittajien mielestä esikuvia löytyy muun muassa nykypäivän poliitikoista.

Klemolat kuvaavat Arktisia leikkejä viimeiseksi yrityksekseen rakastaa Suomen kansaa. Klausin mielestä se oli aikoinaan vielä helppo ja yksinkertainen asia.

– Se on muuttunut vuosien varrella hyvin haasteelliseksi. Pohjois-Grönlanti on ihan lähimpiä paikkoja, joissa Suomen lipun kehtaa kiinnittää itseensä. Se on liitetty aivan vääriin merkityksiin ja asioihin. Yksilöiden kanssa on aina helppoa puhua, mutta massana kaikista tulee idiootteja.

Leea selventää:

– Ennen oli häpeällistä olla idiootti, nyt sitä ollaan avoimesti ja ylpeästi. Latteus on muotia. Ihmisten paskatorvi on avattu, ja kaikki tööttäävät pitkin nettiä, mitä oikeasti ajattelevat. Ennen sitä ei oltaisi kehdattu tehdä.

Idiootti ei kuitenkaan Leean mielestä välttämättä ole sitä aina.

– Idiootti on ihminen, joka antaa periksi omille peloilleen, ja alkaa porukassa heitellä kiviä. Niin voi käydä kenelle tahansa.

"Olen hyötynyt naisvihasta"

Arktisen trilogian neljäs osa oli pyörinyt Leea Klemolan mielessä jo pitkään, mutta #metoo-kampanja sai hänet harkitsemaan uudelleen.

Kampanja sai hänet katsomaan itseään uudesta näkökulmasta. Peilistä näkyi hänen mielestään dinosaurus ja menneen talven lunta.

– Ymmärsin jollain tasolla, miten naisviha on myös minuun pesiytynyt, ja miten olen hyötynyt siitä. Tuntui että joku viattomuuden verho repäistiin silmien edestä. Tajusin, miten estynyt henkilö olen, ja sen, että en halua muuttua, enkä pysty muuttumaan.

Leean mielestä sellaista naista kuin Marja-Terttu Zeppelin ei enää ikinä voisi olla näyttämöllä; umpimielistä hahmoa, joka rakastaa pakkasta enemmän kuin ihmistä.

– Aloin miettiä Marja-Terttua maskuliinisesta näkökulmasta, ja tajusin, että mikä sen mentaliteetissa on, kun se ei suostu mihinkään. Se menee kuin autistisena kohti kylmää, eikä ole seksi-ihmisiä.

Mutta Leea ei halua määritellä Marja-Terttua pilalle.

– Halusin vain vielä yhden kerran saada rakastaa sitä, ja näitä muita hahmoja.

"Kaikissa on maskuliinia ja feminiiniä"

Leea Klemolan näytelmissä rikotaan jatkuvasti seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden totuttuja normeja. Niin myös sisarusten yhteisessä arktisessa trilogiassa.

Siinä on nähty esimerkiksi räävitön, itseään myyvä vanhus, mummoksi muuttuva mies, hermafrodiittinen täplähyeena ja rutkasti humalaisia seksiyrityksiä.

Naiset näyttelevät usein miehiä, ja toisinpäin.

Se ei ole itsetarkoituksellista, vaan tapauskohtaista, ohjaaja huomauttaa. Taustalla on yleensä halu käyttää tiettyä näyttelijää kiinnostavimmalla mahdollisella tavalla – vaikkapa Heikki Kinnusta Marja-Terttuna.

– Ajattelen, että meissä kaikissa on sekä maskuliinia että feminiiniä. Kun Marja-Terttua esittää mies, ei kenenkään mieleen tule, että sen rakkaus kylmään tarkoittaisi sitä, että se on frigidi. Halusin, että se on ei-psykologinen henkilö. Sellainen, joka pakenee pakkaseen ongelmiaan, joita se ei uskalla kohdata.

On toinenkin syy siihen, että Marja-Tertun näyttelijän pitää Leean mielestä olla mies.

– Yhdessä trilogian osassa Marja-Terttu toivoi, että hänen kaksoisveljensä lyö häntä. Marja-Terttu hakattiin näyttämöllä. Jos tilanne olisi ollut se, että miesnäyttelijä lyö naisnäyttelijää, se olisi ollut vastenmielinen. Marja-Tertun oma tahto ja valinta olisivat tuntuneet masokismilta.

Arktisissa leikeissä Marja-Terttua – ja etenkin tämän ihania rintoja – janoavaa Vili Tiippanaista näyttelee Anna-Elina Lyytikäinen.

– Siihen syyt ovat ihan toisia. On vaikea edes yrittää selittää, mitä kaikkea se tuo hahmoon; jonkun ulkopuolisuuden miesten maailmasta ainakin. Kun esittäjän sukupuoli on toinen kuin hahmon, se aiheuttaa katsojassa erilaisia ymmärryksiä.

Miehenä oleminen muuttuu

Klemolat kertovat lukeneensa mielenkiinnolla akateemisia tutkimuksia, joissa on analysoitu heidän näytelmänsä hahmoja ja niiden kantamia merkityksiä.

– Oli kyllä hauskaa lukea, kun joku juuri väitteli tohtoriksi eläimistä meidän näytelmissä, että ai, ollaanko me kaikkea tällaistakin tänne kirjoitettu sisään, Klaus nauraa.

Toisin kuin edellisissä näytelmissä, ei Arktisissa leikeissä juuri eläimiä esiinny. On yksi hauki, ja mahdollisesti kuollut hamsteri. Sitä ei edes näytetä, koska Leea Klemolan mielestä kuolemaa voisi olla vaikea ottaa todesta, jos joukossa poukkoilisi ties mitä variksia.

Eläimiä on ennen ollut Leean mukaan siitä rehellisestä syystä, että häntä on aina kiinnostanut niiden tutkiminen. Vähän kuin laumaa hän tarkkaili myös veljensä kaveripiiriä silloin, kun trilogia sai alkunsa. Kaveriporukan keskinäisessä kulttuurissa oli jotain, mikä kiinnosti häntä.

Siksi Leea alunperin pyysi Klausin kavereineen Grönlantiin, ja siksi nämä samat kaverukset näyttelevät lähes kaikissa trilogian osissa. Tarinan edetessä miehet, jotka myös tosielämässä ovat elokuva-alalla, laajentavat firmansa toimialan leffabisnekseen.

– Näiden kolmen jätkän tavassa olla yhdessä oli käynnissä sellainen maskuliinisuuden uudelleenarviointi. Niitä yhdisti suunnaton halveksunta maskuliinista hegemoniaa kohtaan, ilman että kukaan niistä olisi mitenkään hippi.

Vuosia myöhemmin, on Leean mielestä ilmeistä, että veli ystävineen oli osa miehisyyden muutoksen alkusoittoa.

– Nyt, kun puhutaan toksisesta maskuliinisuudesta, on hauska huomata, miten edellä he olivat aikaansa. Näiden miesten tapa olla ei tarkoita aggression poissaoloa. Sitä on paljonkin, vaikkei väkivaltaisessa mielessä. Ei heistä kukaan ole muuttunut naiseksi sen takia, että he uudelleenarvioivat miehenä olemista.

Viimeisellä rannalla ei olla yksin

Kun Klaus ja Leea Klemola matkustivat lokakuussa Grönlantiin, heillä oli ajatus siitä, että trilogian viimeisestä osasta tulee väistämättä dystopia.

Alkuperäisasukkaiden asuttama, vähitellen sulava kylä tuntui hyvin konkreettisesti ihmiskunnan viimeiseltä rannalta.

– Se on tavallaan pahin paikka sen kannalta, että koko kylmän kulttuuri on katoamassa.

Todellisuus Siorapalukissa pisti kuitenkin konseptin uusiksi. Ihmiset elävät eteenpäin, puuhavaat keskenään ja pakostakin auttavat toisiaan. Pakkasessa ei muuten pärjää.

Vaikka Arktisissa leikeissä on kyse kuolemasta, luopumisesta ja kaikenlaisten juttujen totaalisesta pieleenmenemisestä, sen maailma ei ole lohduton. Matka Grönlantiin oli onnistunut toivonetsintäretki, Leea summaa.

– Se on aina yllättävää mistä se toivo löytyy. Näkökulma ilmaston lämpenemiseen muuttui.

Viimeisellä rannalla ollaan, mutta siellä ei olla yksin. Leean mielestä toivo on toisissa ihmisissä.

– Itselle tuli toiveikas olo viimeisen ilmastoraportin jälkeen. Vaikka moni vielä väittää, ettei ilmasto lämpene, on meistä suurin osa nyt samassa veneessä. Jos me ollaan siellä yhdessä, meillä ei ole mitään hätää.

Arktiset leikit on Tampereen Teatterin ja Espoon Kaupunginteatterin yhteistuotanto.

Kunnat ovat ottaneet harteilleen osan Suomenselällä kulkevan Peuran polun retkeilyreitistön ehostamisesta.

Metsähallitus ei pysty enää ylläpitämään 115 kilometriä pitkää Suomenselällä kulkevaa reitistöä yksin säästösyistä. Nyt kolme kuntaa eli Lestijärvi, Reisjärvi ja Kinnula kunnostavat huonokuntoista reitistöä 40 kilometrin matkalta yhdessä. Työ kestää vuoteen 2022.

– Osuus on rapistunut paikoin jopa vaaralliseen kuntoon. Reitti on tärkeä alueen matkailulle ja kuntalaisilla, joten se on saatava kuntoon, sanoo Kaustisen seutukunnan kehittämispäällikkö Minna Kauppinen.

Reitti kulkee Lestijärven Lehtosenjärveltä Reisjärven Petäjänmäelle.

Talvella alkavassa urakassa luontoreitistöä raivataan, tulipaikat kunnostetaan ja matkalle rakennetaan kaksi laavua sekä lisää opasteita. Lisäksi kolme kilometriä pitkospuita uusitaan.

Urakkaan on saatu EU-rahaa 200 000 euroa, lisäksi alueen kunnat maksavat kunnostuksesta osan. Kolmisen vuotta sitten Peuran polkua ehostettiin Perhossa joukkorahoituksella. Se on ensimmäinen joukkorahoituksella kunnostettu kohde Suomessa.

Nyt kunnostettava pätkä on osa 115 kilometrin mittaista Peuran Polkua, joka on Suomen toiseksi pisin yhtäjaksoinen retkeilyreitti.

Saako Suomen komissaariehdokas Jutta Urpilainen (sd.) vastuulleen taloussalkun vai jotakin ulkosuhteisiin liittyvää? Salkun sisältö selviää tänään, kun tuleva puheenjohtaja Ursula von der Leyen esittelee tiiminsä Brysselissä kello 13 Suomen aikaa alkavassa tiedotustilaisuudessa.

Brysselin ilma on ollut viime päivät sakeanaan veikkailuja komissaarien tehtävistä.

Urpilainen itse on kertonut olevansa kiinnostunut talousasioista, ulkosuhteista ja tutkimusmaailmasta. Aihepiiri on niin laaja, että ainakin joku toiveista lienee helppo täyttää.Salkun painoarvoa voi mitata ainakin toimivallan, rahoituksen ja näkyvyyden kautta.

Ne alueet, joilla EU:lla on yksinomaista toimivaltaa, ovat painavia myös salkkuina. Painavia ovat näin esimerkiksi kauppa- ja kilpailuasioista vastaavien komissaarien salkut.Uuteen komissioon on tulossa puheenjohtaja mukaan lukien 27 jäsentä, koska Britannia ei enää lähetä omaa edustajaansa. Uusi komissio aloittaa ensimmäinen päivä marraskuuta eli heti seuraavana päivänä maan eron jälkeen. Aikataulut voivat vielä muuttua.

Kautensa lopettavassa komissiossa Jyrki Katainen (kok.) on ollut varapuheenjohtaja vastuullaan työpaikat, kasvu, investoinnit ja kilpailukyky.

Lue myös:

Kovaa peliä EU:n kulisseissa – Jutta Urpilaisen komissaarinsalkku selviää tiistaina (8.9.)

Euroopan parlamentissa luvassa työntäyteinen kausi – Miapetra Kumpula-Natri uskoo Urpilaisen komissaarivalinnan hyödyttävän Pohjanmaatakin(6.9.)

Eduskuntatalo ja ihmiset siellä ovat Matias Mäkyselle (sd.) hyvinkin tuttuja.

– Siellä on tultu puolueen tehtävissä pyörittyä jo useamman vuoden ajan, naurahtaa Mäkynen.

Mäkynen on ollut mukana muun muassa hallitusneuvotteluissa, joten nykyisen hallitusohjelman hän tuntee hyvin.

Uutta on kuitenkin se, että nyt Mäkynen on Arkadianmäellä kansanedustajan ominaisuudessa. Hän nousee Vaasan vaalipiiristä eduskuntaan, kun puoluetoveri, kokkolalainen Jutta Urpilainen siirtyy EU-komissaariksi.

Nöyränä asioita ajamaan

Mäkynen sai kevään eduskuntavaaleissa ääniä 3576 ja jäi varasijalle. Aiemmin hän on ollut ehdolla eduskuntavaaleissa vuonna 2015.

– Kyllähän sitä aika nöyränä suhtautuu. Siellä ollaan ainoastaan ihmisiltä saatujen äänien ansiosta. Kansanedustajan työ on aivan mieletön kunnia. Tätä työtä ei tehdä yksin, eikä tässä pärjää ilman muita ihmisiä.

Mäkynen korostaa vahvasti valiokuntatyön merkitystä.

– Suurin työ tapahtuu valiokunnissa ja siinä valmistelevassa työssä. Haluan itse olla tuomassa ulospäin sitä tietoa, mitä eduskunnassa tapahtuu, ja miksi tehdään mitä tehdään. Esimerkiksi täysistunnoissa näkyy vain pieni osa osa siitä työstä mitä eduskunnassa tehdään.

Valiokunnissa tuttujen aiheiden parissa

Mäkyselle tärkeitä aihepiirejä hänelle ovat muun muassa sosiaalipuolen asiat, työllisyyskysymykset ja myös oikeus- ja poliisiasiat. Valiokuntapaikat tukevat luonnollisesti näitä kiinnostuksen kohteita.

– Tulen olemaan todennäköisesti hallintovaliokunnassa ja lakivaliokunnassa. Ja ehkä myös perustuslakivaliokunnassa. Näissä kysymykset ovat hyvin samoja, joita käsiteltiin hallitusneuvotteluissa, joissa olin mukana.

Mäkynen aikoo tarttua töihin kiinni heti ilman suurempaa harjoittelua. Käytännön asioita on selvitettävänä vielä, mutta mitä pikimmin itse kansanedustajan työhön pääsee käsiksi, sitä parempi.

Varsinainen kansanedustajan työ pääsee alkamaan marraskuussa, kun Jutta Urpilaisen komissaaripesti varmistuu.

Mäkynen kertoo, että tarkoitus on olla ennen kansanedustajan työtä hetki vanhempainvapaalla, sillä perheeseen syntyi kesällä vauva. Myös jossakin vaiheessa keväällä Mäkynen aikoo olla isyysvapaalla. Perhe on tärkeä ja Mäkynen yrittää varata viikosta ainakin yhden päivän perheelleen.

– Pääministerikin yrittää varata yhden päivän vapaaksi, että siihen pitää itsekin pyrkiä. Kyllä perheellekin täytyy olla aikaa, ja se on vaan varattava.

Lue lisää:

Jutta Urpilaisesta EU:n kansainvälisistä kumppanuuksista vastaava komissaari, pääministeri Rinne: Salkku on äärimmäisen tärkeä

Kovia konkareita, roppakaupalla uusia kasvoja ja yksi palaaja – tunnetko Vaasan vaalipiirin uudet kansanedustajat? Lue täältä ketä he ovat

Joko teillä osataan lukea, kyselivät ennen ekaluokalle menevien äidit ja isät. Nyt samaa pähkäillään eskarilaisten kodeissa.

Kahden lapsen äiti Katri Kukkonen kertoo stressanneensa asialla äskettäin. Esikoinen Miko Nissilä aloitti esiopetuksessa Kokkolassa syksyllä 2019, ja osa eskarikavereista osasi jo lukea ja kirjoittaa.

– Tuli sellainen tunne, että pitäisiköhän meidän ruveta harjoittelemaan, kertoo Kukkonen.

Vertailevatko vanhemmat lasten lukutaitoa?

– Kyllä vertailevat. Lukutaitoa samoin kuin kaikkia muitakin taitoja. Niistä kertoo ja haluaa olla ylpeä, Kukkonen miettii.

Tutkimuksen mukaan alle 10 prosenttia suomalaislapsista osaa lukea ennen esiopetusta. Tilanne on pysynyt samankaltaisena viimeiset kymmenen vuotta.

Professori Marja-Kristiina Lerkkanen Jyväskylän yliopistosta uskoo, että vanhempien hätäily on huolta lapsen pärjäämisestä ikätovereidensa joukossa.

Välillä kyse voi myös olla vanhempien kunnianhimosta. Oppimista arvostavassa kulttuurissa lapsen varhainen lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan oppiminen on myös tietynlainen statustekijä.

– Vanhempien ei tarvitse eikä kannata stressata. Jokainen oppii oman herkkyysvaiheensa mukaisesti. Suomen kielen säännönmukaisuus tukee nopeaa lukutaidon oppimista sitten, kun lapsen kehitys on siihen valmis, Lerkkanen rauhoittelee.

Vaikka kavereiden lapset osaisivat eskariin mennessään jo lukea, ei omaansa kannata väkisin opettaa kotona. Painostaminen ei nopeuta lukutaidon oppimista, vaan päinvastoin tappaa motivaation kirjoja kohtaan pitkäksi aikaa.

Sisarukset eri tahdissa

Lapsen lukemaan oppimista ei kannata hoputtaa, mutta ei ole syytä myöskään jarrutella. Lerkkanen neuvoo vanhempia lukemaan lapselle ääneen joka päivä. Se kasvattaa sanavarastoa ja tukee kielen ymmärtämistä.

– Molemmat luovat pohjaa myöhemmälle ja paljon vaativammalle luetun ymmärtämisen taidolle.

Lapset kehittyvät eri tahdissa. Esimerkiksi kielellinen kehitys luo valmiutta lukemaan oppimiselle. On täysin mahdollista, että lapsi oppii lukemaan itsekseen seuraamalla sivusta isomman sisaruksen lukuläksyn harjoittelua tai vaikka selvittämällä itse, mitä esimerkiksi Aku Ankan puhekuplassa lukee.

Näin kävi kokkolalaiselle Lassi Palolalle, joka myös aloitti esiopetuksessa Kokkolassa syksyllä 2019. Hän oppi lukemaan 4-vuotiaana, kun isosisko leikki koululeikkejä kotona. Taito paljastui, kun poika luki ääneen päiväkotireitin varrella olevan autoliikkeen nimen.

– Ajattelin, että ehkä hän vaan muistaa nimen kuulemansa perusteella. Kun tulimme kotiin, pyysin lukemaan lisää ja todettiin, että kyllä poika osaa oikeasti lukea, muistelee Lassin äiti Eveliina Palola.

Lassin isoveli oppi myös lukemaan 4-vuotiaana. Perheen esikoistytär puolestaan ekaluokkalaisena. Eveliina Palola muistelee stressanneensa esikoisen kohdalla, että kuinka pian lapsi oppii, vaikka luotto koulun opetukseen olikin korkealla.

– Poikien kohdalla en sitten stressannut enää yhtään, ja heidän lukutaitonsa tuli kuin puskista yllättäin.

Seuraa herkällä korvalla

Vanhempien kannattaa Lerkkasen mukaan seurata herkällä korvalla. Kun lapsi alkaa osoittaa mielenkiintoa lukemista kohtaan eli kysellä, mitä tässä lukee tai lukeeko tässä näin, häntä voi auttaa.

– On aivan eri asia, jos lapsi on itse kiinnostunut lukemisesta. Silloin opettelun voi aloittaa vanhemman kanssa kirjainten nimistä ja äänteistä.

Suomalainen esiopetus ei opeta lukemaan, vaan edistää lapsen oppimisvalmiuksia erilaisten pelien, leikkien ja harjoitusten kautta. Lapsen herkkyysvaiheeseen vastaaminen ja oppimisen ilo ovat ykkösasia.

– Kirjaimia ja numeroita toki opetellaan, mutta esimerkiksi niin, että rakennamme niitä metsäretkellä kävyistä ja, lehdistä ja tikuista, kertoo varhaiskasvatuksen opettaja Eva Leppänen kokkolalaisen Jokilaakson koulun esikoulusta.

Jokilaaksossa eskariryhmässä on keskimäärin 1-3 lukutaitoista. Määrä vaihtelee, on myös vuosia, jolloin kukaan aloittava ei osaa lukea. Leppäsen mukaan lukijat eivät kuitenkaan näytä turhautuvan, kun muut opettelevat kirjaimia.

– Heille annetaan lisätehtäviä, jotakin haastavampaa sillä aikaa.

Vaikka vanhemmat saattavat vertailla lasten taitoja, Leppäsen mielestä ei näytä siltä, että lapsilla olisi paineita toistensa lukutaidosta tai sen puutteesta.

– Jos lapsi oppii täällä lukemaan, häntä tietysti kehutaan ja kannustetaan, mutta ei niin, että lukemaan oppiminen olisi itsetarkoitus. Korostamme aina, että jokainen oppii ajallaan.

Lukemaan opettelevaa lasta voi kannustaa esimerkiksi kuuntelemalla, kun lapsi lukee.

–Tutkimuksemme osoittavat, että vanhemman kannustava suhtautuminen lapsen omaan harjoitteluun tukee parhaiten lapsen lukemaan oppimista., kertoo professori Marja-Kristiina Lerkkanen.

Toisaalta oppimista voi myös sekoittaa ja hidastaa, jos kotona opetetaan lukemaan eri tavalla kuin myöhemmin koulussa.

– Useimmiten lapsi kuitenkin oppii lukemaan ennemmin tai myöhemmin.

Poikkeuksena Lerkkasen mukaan ovat lapset, joille lukemaan oppiminen on muita hankalampaa esimerkiksi dysleksian eli lukivaikeuden takia. Heidän kohdallaan erityisopettajat ohjaavat tarvittaessa myös vanhempia kotiharjoittelussa.

Milloin kannattaa huolestua?

Esiopetuksessa kiinnitetään huomiota kirjainten ja äänteiden tunnistamiseen. Joillakin lapsilla jo tämä saattaa johtaa lukutaidon oivaltamiseen.

Kouluun mentäessä noin kolmasosa osaa lukea tekstiä, kolmasosa joitakin sanoja, ja loput aloittavat opettelun aivan alusta, mutta tuntevat usein jo paljon kirjaimia esiopetuksen ansioista.

– Ensimmäisellä luokalla lukemaan oppivat saavuttavat nopeasti ikätoverinsa ja oppivat lukemaan. Siksi en näe mitään syytä aikaistaa lukemaan oppimista, professori Marja-Kristiina Lerkkanen toteaa.

Hän siteeraa kymmenen vuotta kestänyttä Alkuportaat-seurantaa, jossa tutkittiin 2000 lapsen oppimista esikoulun alusta yhdeksännen luokan loppuun.

– Seuranta osoitti, että koskaan ei ole liian myöhäistä ryhtyä lukijaksi. Vaikka innostuisi lukemisesta myöhemmin, ja vaikka vapaa-ajan lukeminen lisääntyisi vasta myöhemmillä luokilla, kaikki se kuitenkin on hyödyksi lapsen myöhemmälle oppimiselle ja opsikelulle.

Syytä huoleen on vasta, jos lapsen lukemaan opettelu ei systemaattisesta opetuksesta ja harjoittelusta huolimatta etene koulussa ensimmäisen luokan aikana.

– Koulussa ollaan kuitenkin hyvin hereillä tunnistamaan ongelmat jo aikaisessa vaiheessa ja puuttumaan niihin antamalla lisää tukea, Lerkkanen kertoo.

Miko Nissilä viihtyy hyvin kokkolalaisessa eskarissa, ja äiti kertoo päättäneensä lopettaa stressaamisen. Kotona ei ole aloitettu lukutreenejä, vaan lapsille luetaan satuja ääneen kuten tähänkin asti. Virikkeitä on tarkoitus tarjota heti, jos poika itse osoittaa lukemista kohtaan mielenkiintoa.

– Mietin, että kyllä lapsen pitää saada olla lapsi. En missään nimessä halua pojalle sellaista tunnetta, että hänen pitäisi osata. En halua luoda lapselle mitään paineita, Katri Kukkonen kertoo.

Aiheesta voi keskustella 12.9. klo 22 saakka.

Lue lisää:

Kouluun meneviltä ei enää vaadita samoja taitoja kuin ennen – rehtori: "Kuinka monessa kodissa syödään veitsen ja haarukan kanssa?"

Näillä 5 vinkillä taltutat lapsesi eskarikiukun – "Kannattaa kyykistyä kuuntelemaan lasta"

Mitä lukutaidolle tapahtuu koulussa? Suuri osa lapsista lukee jo 6-vuotiaina, mutta monet 10 vuotta vanhemmat eivät ymmärrä yksinkertaistakaan tekstiä

Syyttäjä vaatii kokkolalaismiehelle elinkautista vankeusrangaistusta murhasta. Teko tapahtui Kokkolan Marinkaisissa kesäkuun alussa.

Syytetyllä ja uhrilla oli erimielisyyttä kesämökin käytöstä. Syytetty oli soittanut tapahtumapäivänä useita puheluja uhrille ja oli ollut yhteydessä myös uhrin isään, jolle oli kertonut tappavansa uhrin.

Tekijä oli soittanut myös tuttavalleen useita puheluita, joissa hän oli kertonut ampuma-aikeistaan.

Ennen mökille lähtöä syytetty oli koeampunut haulikolla muoviämpäriin.

Kun tekijä saapui mökin edustalle, oli hän ilmoittanut tulostaan auton äänimerkillä. Sen jälkeen mies otti haulikon takakontista ja ampui vuonna 1971 syntynyttä miestä pumppuhaulikolla ensin 10–15 metrin päästä ja toistamiseen lähempää.

Uhri kuoli pian vammoihinsa. Tekijä pakeni paikalta ja piilotti haulikon ja auton eri paikkoihin metsään.

Syyttäjän mukaan teko oli tehty vakaasti harkiten eikä uhrilla ollut yllättävässä tilanteessa puolustautumismahdollisuutta.

Syytetty kiistää syyllistyneensä murhaan. Hän pitää tekoa tappona.

Syytetyn vastauksen mukaan alun perin tarkoituksena oli pelotella uhria, mutta tilanteen nopean kehittymisen takia hän ampuikin kohti juossutta uhria.

Lisäksi noin 50-vuotiasta miestä syytetään törkeästä rattijuopumuksesta ja ampuma-aserikoksesta, koska hänellä ei ollut lupaa haulikkoon.

Lisää aiheesta:

Marinkaisten henkirikoksesta murhasyyte Poliisi: Marinkaisten kesäkuinen henkirikos vaikuttaa vakaasti harkitulta – epäilty lähti mökille ase mukanaan