2010-luvun alussa oli kaksi runsasta lumitalvea. Etenkin kevättalvella 2011 Suomea koetteli suoranainen lumikaaos.

Runsas lumi koetteli kiinteistöjen kunnossapitoa, haittasi junaliikennettä ja aiheutti ongelmia sähkönjakelulle. Lisäksi katoilta pudonnut lumi aiheutti useita vaaratilanteita ja jopa yhden ihmisen kuoleman.

Tampere oli yksi eteläisen Suomen lumisimmista paikoista. Katso, kuinka erilaiselta samat kohteet näyttävät tammikuussa 2011 ja 2020.

Meneillään on harvinaisen musta talvi

Kuluva talvi on ollut lumipeitteen suhteen hyvin poikkeuksellinen. Suomi oli tammikuun puolessa välissä lumeton Kalajoelta Joensuuhun vedettävän rajan eteläpuolella.

Yli puolella Ilmatieteen laitoksen 177 tarkkailupisteestä oli 15.1. lumetonta.

Määrä on aivan omaa luokkaansa viimeisen kymmenen vuoden aikajänteellä: seuraavaksi vähälumisin tammikuun 15. päivä löytyy vuodelta 2018, jolloin lumettomia mittauspisteitä oli 11.

Myös vuonna 2014 oli vähälumista, tuolloin lumettomia mittauspisteitä oli 10 kappaletta.

Yhdeksän vuotta sitten lunta riitti – varsinkin etelässä

Tammikuussa 2011 elettiin Suomessa aivan toisenlaista lumitalvea kuin nyt. Myös edeltävä talvi oli ollut runsasluminen.

Lunta satoi Etelä- ja Länsi-Suomeen enemmän kuin normaalisti. Samaan aikaan Pohjois-Suomessa lunta oli hieman tavallista vähemmän.

Tammikuun puolivälissä Helsinki-Vantaan lentoasemalla oli liki puoli metriä lunta, kun Rovaniemellä jäätiin alle 30 senttiin.

Etenkin Helsingissä tuskailtiin lumien loppusijoittamisen kanssa. Kaupunki julisti Operaatio Lumisodan, jossa otettiin käyttöön uutta tekniikkaa.

Ongelmia oli myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Esimerkiksi Lappeenrannan kaupungilta loppui kalusto lumen poistamiseen.

Teiden varsille hautautuneet autot aiheuttivat auraajille päänvaivaa. Turussa väläyteltiin mahdollisuutta, että viranomaiset saisivat siirtää autot väkisin pois aurauskaluston tieltä.

Kaupunkien keskustoihin kertyvät lumikasat aiheuttivat vaaratilanteita risteyksissä.

Myös Oulu sai osansa lumikaaoksesta. Pientaloasujien keskuudessa aiheutui kiistatilanteita siitä, saako lumia kolata naapurin tontille.

– Kyllä omat lumet pidetään omalla puolella. Ei niitä naapurin maille, eikä muidenkaan maille pidä laittaa, opasti Oulun kaupungin ylläpitopäällikkö Anssi Jurvansuu.

Ilmatieteenlaitoksen mukaan Etelä-Suomen lumitilanteeseen ei tule isoa muutosta ainakaan lähipäivinä.

Lähivuorokausina etelään ei ole vieläkään kunnolla tulossa. Suomeen tulee seuraavat sateet sunnuntaina, mutta etelässä ne tulevat vetenä tai räntänä.

Kummassa on enemmän hyviä puolia: täysin lumettomassa vai ennätyslumisessa talvessa? Voit keskustella aiheesta la 25.1. klo 23 asti.

Lue lisää:

Etelässä hätyytellään taas lämpöennätyksiä, pohjoiseen luvassa lisää lunta – tulevien päivien sää vahvistaa eroa pohjoisen ja etelän välillä

Lumeton talvi on muuttanut suomalaisten vapaa-ajan viettoa ja kulutusta – "Pienten lasten vanhemmat pakenevat kuravaatteiden pukemista"

Keväällä 2019 Henriikka Koivisto sai sähköpostia, jonka lähettäjänä komeili Montana State University.

Pohjoisamerikkalainen yliopisto tarjosi edellisen syksyn vaihto-oppilaalle töitä ja stipendipaikkaa jatko-opintoihin Montanan osavaltioon, Bozemanin kaupunkiin.

Koulu oli käsitellyt Koiviston lähettämän opiskelupaikka-hakemuksen ja päättänyt näyttää vihreää valoa.

Juuri kandiksi valmistunut Tampereen yliopiston englannin kielen opiskelija vastasi myös työtarjoukseen empimättä kyllä.

Sitten hirvitti.

– Palkkaatte suomalaisen opettamaan kirjoittamista englanniksi natiivipuhujille? Iski vähän huijarisyndrooma, mutta ajattelin, että jos haluatte, niin tulen, Koivisto nauraa. Samaan hengenvetoon hän toteaa, että vahva kielitaito rohkaisi ottamaan työn vastaan.

Kuusi tuntia opetusta viikossa

Syksyllä nuori suomalainen seisoi opettamassa ensimmäisen vuosikurssin amerikkalaisopiskelijoille akateemisen kirjoittamisen alkeita kolme kertaa viikossa.

Pieni ikäero opetettavien kanssa mietitytti auktoriteetin kannalta.

– Opiskelijat puhuttelevat minuakin professoriksi, koska kaikkia opettajia puhutellaan niin. Se on myös helpompi sanoa kuin etunimeni Henriikka, vaikka voisivat minun puolestani sitäkin käyttää.

Tammikuussa 2020 Koivistolla on opetettavanaan jo kaksi ryhmää ja tunteja viikossa kuusi. Itseluottamus on kasvanut, koska professorit ja opiskelijat ovat olleet tyytyväisiä opetukseen.

Koivisto uskoo suomalaisuuden vaikuttaneen opiskelustipendin ja työn saantiin. Kun Tampereen yliopiston kolmannen vuoden opiskelija tuli ensin vaihto-ohjelman kautta muutamaksi kuukaudeksi Montanaan, kotimaa noteerattiin heti.

Olet Suomesta? Teillä on siellä maailman paras koulutus, opettajat hehkuttivat.

Opiskelu käy kukkarolle

Yliopiston myöntämä stipendi kattaa Koiviston opinnoista lukukausimaksut. Hän laskeskelee säästävänsä sen avulla nelisen tuhatta euroa vuodessa.

Omasta pussista on pulitettava tuhansien dollarien terveys- ja tapaturmavakuutus ja oppikirjat, joiden hinnat liikkuvat 25-30 euron tuntumassa.

Noin 45 500 asukkaan Bozeman on kokoonsa nähden yllättänyt kalleudellaan. Koivisto kertoo hintatason olevan lähes Helsingin luokkaa.

Myös asuminen käy kukkarolle. Suomalaisopiskelija asuu kampuksen lähellä sijaitsevassa omakotitalossa viiden kämppiksen kanssa.

Jokainen maksaa vuokrasta, sähköstä ja vedestä reilut 600 euroa/ asukas kuukaudessa.

– Omakotitalon vuokraaminen porukalla on täällä todella suosittua. Kommuunielämä viehättää, ja kulut ovat pienemmät kuin yksin asuessa.

Koivisto rahoittaa elämäänsä ja opiskelujaan myös opetustyöstään saatavalla tuhannen dollarin eli noin 900 euron kuukausipalkalla, Suomesta saamallaan opintotuella ja -lainalla ja kesätyöansioilla.

Vaikka talous on tiukalla, hän haluaa tehdä maisteritutkinnon Tampereen sijasta Montanassa.

Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, Koivisto on toukokuussa 2021 Master of Arts eli suomalaisittain filosofian maisteri.

– Opettajat ovat täällä tiukempia. Tuntuu, että meiltä vaaditaan enemmän, ja opiskelu on haasteellisempaa. Pidän siitä, Koivisto sanoo.

Tulkintaerimielisyyksiä Kelan kanssa

Joulukuussa 2019 Henriikka Koivisto sai Kelalta postia Montanaan. Hän joutuu maksamaan opintorahan ja asumislisän takaisin syyslukukaudelta.

– Kela laskee opetustyöstä saamani palkan lisäksi myös stipendin uloksi. Rajat paukkuvat yli, ja minulta otetaan tuet pois.

Koivistolla ja Kelalla on tulkintaerimielisyyksiä myös opintopisteiden määrästä. Montana State University edellyttää, että päätoimisen opiskelijan on suoritettava lukukaudessa vähintään yhdeksän krediittiä eli opintopistettä.

Yliopiston verkkosivuilta löytyvä luku ei Koiviston mukaan ole koko totuus. Maisteritutkinnon tekijöillä opetustyö lasketaan osaksi akateemista työmäärää. Yliopisto on katsonut, että esimerkiksi Koiviston kohdalla päätoimisen opiskelijan status täyttyy kuudella krediitillä lukukaudessa. Tästä on lähdössä Kelalle yliopiston antama todistus.

Vaikka Koivistolla on syksyllä 2019 ollut opetusta vain kolmesti viikossa, palkka on maksettu 19 viikkotunnin mukaan. Määrä koostuu oppituntien valmisteluista, esseiden ja kokeiden korjaamisesta ja päivystyksestä. Koiviston on istuttava toimistossa kerran viikossa vastaamassa opiskelijoiden mahdollisiin kysymyksiin.

– Kreidittieni vähempi määrä ei hidasta valmistumistani mitenkään, vaan olen maisteri samassa ajassa kuin olisin Suomessakin.

Selvittelyt Kelan kanssa ovat vielä kesken. Koivisto kertoo, että näillä näkymin esimerkiksi opintolaina ei ole vaarassa, vaikka hän ensin ymmärsi, että sekin oli vaakalaudalla.

Korkeakoulupolkunsa 2016 Tampereen yliopistossa aloittanut opiskelija on ehtinyt nostaa opintolainaa tähän mennessä 16.000 euroa.

Kelalta ei oteta kantaa yksittäisen opiskelijan tilanteeseen, mutta etuuspäällikkö Piia Kuusisto kertoo, että esimerkiksi stipendien ja apurahojen vaikutus opintotukeen tulee välillä yllätyksenä opiskelijoille.

– Kelan sivuilta löytyy tietopaketti, johon kannattaa perehtyä, kun suunnittelee opintoja, hän korostaa.

Paikallinen pankkitili helpottaa elämää

Koivisto kertoo alun perin päätyneensä vuorten ympäröimään laaksokaupunki Bozemaniin mielenkiintoisten kurssien ja kauniiden maisemakuvien perusteella.

Tampereen yliopiston vaihto-ohjelman kautta sai listata kymmenen mieluisinta koulua. Koivisto halusi pienehköön kaupunkiin.

Montanan osavaltion suurimmasta yliopistosta osuivat silmiin kurssit alkuperäiskansojen historiasta ja kulttuurista, mytologiasta ja nuorten ja lasten kirjallisuudesta.

– Kun sitten bongasin vielä kauniit kuvat, nostin Bozemanin top kolmoseen, Koivisto nauraa.

Vaihto-opiskelun jälkeen maisteriopintoihin tuleminen sujui hänen mielestään yllättävän helposti. Yhdysvaltojen vaatima kielikoe oli vielä vaihdon jäljiltä voimassa.

Kirjoitusnäyte oli lähetettävä uudelleen. Myös suurlähetystön virkailijan haastattelussa oli käytävä toistamiseen,

– Se oli kuitenkin vain sellaista leppoisaa jutustelua, ei tarvinnut jännittää.

Koiviston ei tarvinnut hankkia edes työlupaa, koska F-1 viisumi oikeuttaa kampuksella työskentelyyn. F-1 on tavallisin opiskelijaviisumi, joka tarvitaan opiskeluihin korkeakouluissa, toisen asteen yksityisissä kouluissa tai englannin kieliohjelmissa.

Koiviston palkka tulee paikalliselle pankkitilille. Sen hommaamiseen tarvittiin vain henkilöturvatunnusta vastaava social security number, jonka Koivisto sai paikallisesta sosiaaliturvatoimistosta.

Suomalainen visa-kortti toimii useammissa paikoissa, mutta paikallinen pankkitili helpottaa elämää.

– Ennen tilin avaamista palkka tuli postissa shekkeinä, jotka piti käydä pankissa lunastamassa.

Pienen yliopiston ainoa suomalainen

Montana State Universityssäon noin 16 800 opiskelijaa. Heistä parisen tuhatta tekee ylempää korkeakoulututkintoa. Koivisto arvelee olevansa tammikuussa 2020 ainoa suomalainen yliopiston 1500 kansainvälisen opiskelijan joukossa.

Opetusministeriön tuoreimpien tilastojen mukaan vuosina 2018-2019 Yhdysvalloissa teki korkeakouluopintoja reilut 500 suomalaista. Määrä on pieni verrattuna suosikkikohde Iso-Britanniaan, jossa samaan aikaan korkeakouluttautui yli 2000 suomalaisopiskelijaa.

Britannia käväisi myös Koiviston mielessä, mutta Yhdysvallat vei voiton, koska kokkolalaistyttö oli jo ehtinyt viettää lukion jälkeen vuoden au pairina Skotlannissa.

Kelan tilastot kertovat, että suomalaiset lähtevät ulkomaille opiskelemaan varsinkin kaupallisia aloja. Myös lääke- ja oikeustiede houkuttelevat kotimaan ulkopuolella.

Trump ja ympäristökysymykset puhuttavat

Koivisto tuntee olevansa juuri oikeassa yliopistossa, ja oikeassa kaupungissa. Kirjallisuuden opiskelija oli hetkessä myyty, kun selvisi, että kirjakauppojen ja kahviloiden runoilloissa voi kuka tahansa lukea tekstejään.

Myös small talk alkaa jo sujua, vaikka keskipohjalainen ei vieläkään välttämättä täysin lämpene paikkakuntalaisten tavalle ”pölöttää” heti kaikki asiansa kaikille.

Totuttelua on vaatinut myös amerikkalaisopiskelijoiden väittelyinto. Presidentti Donald Trumpin tekemisistä ja tekemättä jättämisistä sanaillaan päivittäin.

Suomalainen pitää mielipiteet mieluiten ominaan, vaikka opiskelijat yrittävät arvailla, mitä Koivisto ajattelee Trumpista.

– Luokassa on katsottava, ettei synny kova sota. Homma lähtee täällä äkkiä lapasesta. Se on outoa, mutta toisaalta myös viihdyttävää, hän nauraa.

Trumpin lisäksi kampuksen ja kaupungin suuri puheenaihe on ympäristö. Luonto on lähellä arjessa. Paikalliset kutsuvat Koiviston opinahjoa Yellowstonen yliopistoksi, koska useiden eri alojen opiskelijat käyvät tekemässä tutkimusta parin tunnin ajomatkan päässä sijaitsevassa kansallispuistossa.

– Vaikka myös ympäristöasioista väitetään tulisesti, ihmiset jotenkin osaavat täällä sen, että asiat riitelevät, eivät henkilöt.

Paikallisten yhteisöllisyys kampuksella ja kaupungissa on yllättänyt suomalaisen. Koivisto on huomannut, että ihmiset luottavat siihen, että hädän hetkellä löytyy aina auttaja.

Kavereiden perheet ovat ottaneet hänet siipiensä suojaan. Lomalla tai vapaapäivinä ei tarvitse jäädä yksin, vaan suomalaista kutsutaan syömään ja kyläilemään.

Ystävät tietävät, että Kokkolan kotiin on liian pitkä lähteä vain muutaman päivän vapaan takia.

– Kun tulin jouluksi 2019 lomalle kotiin, matkustin yhtäjaksoisesti Bozemanista Kokkolaan 35 tuntia. Lompakkoon tuli tonnin lovi.

Mari Myllymäen keittiössä käy kuhina, kun Nipsu-koira ajaa takaa kahta Myllymäen kissaa, Masaa ja Nimetöntä. Molemmat kissat hyppäävät keittiön pöydälle koiraa karkuun. Miku- ja Pepsi-kissa katsovat uteliaana tilannetta tiskipöydältä.

Nipsun ja kissojen omistaja Mari Myllymäki haki ulko-oveensa pelastuslaitoksen Eläimiä talossa -tarran, kun törmäsi siihen sosiaalisessa mediassa.

– Hassua, että en tullut asiaa aikaisemmin ajatelleeksi, Myllymäki toteaa.

Pelastuslaitokset ympäri maan ovat jakaneet Eläimiä talossa -tarroja nyt muutaman vuoden ajan. Jakaminen on perustunut pelastuslaitosten omaan aktiivisuuteen.

– Ei tässä mitään varsinaista ongelmaa ole, mutta muutaman kerran vuodessa hälytyksen yhteydessä törmätään yksin asunnossa olevaan eläimeen, sanoo palomestari Antti Kätevä Kokkolan ja Pietarsaaren pelastuslaitokselta.

Eläin on arvaamaton

Keski-Pohjanmaan alueella sattuu joka vuosi kymmeniä hälytyksiä, joissa kohdataan eläimiä.

Tulipalotilanteissa on tapahtunut myös vahinkoja, kun asunnossa olevista eläimistä ei ole tietoa.

– Sammutuskeikalla yksi palomies lähti tarkistamaan viereistä asuntoa. Koira puri pelastajaa käteen, Antti Kätevä kertoo.

Eläimet käyttäytyvät eri tavoin henkeä uhkaavassa tilanteessa.

Mari Myllymäki tietää, että hänen koiransa ja kissat käyttäytyvät eri tavalla, jos pelkäävät tai kokevat tilanteen uhkaavana.

– Nipsu juoksentelee ilotulitteiden ääniä pakoon, joten se varmaan menisi piiloon tulipalon sattuessa. Kissat taas voisivat ihan hyvin mennä etuovelle pelastajia vastaan, Myllymäki arvelee.

Nimetön menee nukkumaan pahvilaatikkoon, mistä Nipsu yrittää vetää sen pois. Touhu keskeytyy, kun raksut ropisevat koiran ruoka-astiaan.

Tarpeen etenkin kerrostaloissa

Kokkolassa pelastuslaitos painoi Eläimiä talossa -tarrat itse ja ne ovat asiakkaille ilmaisia, mutta internetistä löytyy myös kahdeksan euroa maksava kaupallinen versio.

Suomen pelastusalan keskusliiton (SPEK) viestinnän asiantuntija Sanna Räsänen kertoo, että käytännöt vaihtelevat pelastuslaitoskohtaisesti.

– Mitään koordinoitua Eläimiä huoneistossa -tarrojen painatusta tai jakelua ei ole, vaan kaikki pelastuslaitokset toimivat omina yksikköinään, Räsänen sanoo.

Vaikka tilastoja tai tietoa tarrojen yleisyydestä ei ole, Räsänen toteaa kuitenkin, että oli aika jolloin tarroja ei ollut ollenkaan – ja nyt on.

– Siinä mielessä on tapahtunut parannusta.

SPEKin mukaan olisi hyvä, että eläimistä varoittava tarra yleistyisi etenkin kerrostaloissa, missä eläinten läsnäoloa ei voi päätellä esimerkiki pihalla olevista koirankopista tai muista varusteista.

Mari Myllymäki leikittää kissoja lahjanarulla. Nipsu-koira ottaa sen suuhun ja pureskelee sitä. Naru voisi olla vaikka sähköjohto.

– Tuossa muutaman korttelin päässä paloi pari vuotta sitten talo. Palossa menehtyi yksi eläin, Myllymäki muistelee.

Tulipalo oli syttynyt koiran pureskellessa sohvalla olevaa sähkölaitetta, jonka akku räjähti. Koko talo paloi maan tasalle.

– Se saattaisi toteutua myös meidän kotona, koska Nipsu yltyy joskus pureskelemaan tavaroita, Myllymäki sanoo

Kaikki lemmikit mainittu

Elämiä talossa -tarra kiinnitetään ovenpieleen tai ikkunaan.

Kiinnityskohta pitää valita niin, että tarra on hyvin esillä mahdollisen pelastusoperaation aikaan. Tällä hetkellä tarra ilmoittaa vain sen, että talossa on eläimiä, mutta muutos on tulossa.

– Tarran seuraavan painoksen teemme niin, että siihen voi yksilöidä kotona asuvat eläimet, sanoo palomestari Antti Kätevä.

Muutos on Mari Myllymäen mieleen.

– Se on hyvä. Mahdollisen vahingon sattuessa tiedetään pelastaa kaikki eläimet.

Suomalaisella turkisbisneksellä on takanaan pitkä alamäki.

Turkistuottajien omistama myyntiyhtiö Saga Furs tekee tappiota edelleen, kuten edellisenä tuloskaudellakin. Tänään julkistetun tuloksen miinus sentään puolittui runsaaseen kahteen miljoonaan euroon. Yhtiön osake on pudonnut syksystä 2013 lähtien.

Turkisten vienti on ollut laskusuunnassa kohta seitsemän vuotta. Huippuvuodesta 2013 viennin arvo on laskenut jo selvästi alle puoleen.

Nyt viennin on noin 300 miljoonaa euroa, kun se suurimmillaan oli yli 800 miljoonaa. Tosin muotitrendit ja siten myös tunnelmat turkishuutokaupoissa vaihtuvat äkkiä ja myynti vaihtelee vuosittain paljon.

Suomessa ja Euroopassa turkikset eivät todellakaan ole muotitrendien huipulla juuri nyt. Monet muotibrändit ovat kertoneet näyttävästi turkisvastaisesta linjastaan.

Toisaalta turkikset ovat globaalia bisnestä, eikä suomalaisesta katukuvasta voi päätellä niiden laajempaa suosiota. Suomen selvästi tärkein vientimaa on Kiina. Koko alan myynti maailmassa on 30 miljardin euron luokkaa.

Turkiskasvattajien liiton toiminnanjohtaja Marja Tiura luottaakin alansa tulevaisuuteen.

Hän näkee mikromuoviongelmassa mahdollisuuden turkisten uudelle nousulle.

– Aito turkis on vastuullinen valinta nyt, kun puhutaan krääsästä ja pikamuodista ja muovijäämistä luontoon.

Tiura on vakuuttunut, että kuluttajat osaavat vielä arvostaa turkista "luonnon tuotteena". Esimerkiksi fleece- ja keinoturkikset valmistetaan muoviraaka-aineista ja niistä irtoaa pesun ja kulumisen yhteydessä mikromuovihiukkasia.

– Tämähän on materiaali, joka menee äidiltä tyttärelle, hän tiivistää.

Tosin vielä ei ole näkyvissä, että turkisten myynnin lasku kääntyisi uuteen nousuun, pikemmin päinvastoin.

Suomessa on nyt noin 680 turkistarhaa, kun seitsemän vuotta sitten kasvattajia oli toista tuhatta. Yritysten vähentymistä selittää osittain saman kehitys kuin muuallakin maataloudessa. Jäljelle jäävät tilat ovat aiempaa suurempia, muuten kannattavuus ei riittäisi.

Turkistarhoilla on käynnissä sulatteluvaihe. Vuonna 2013 turkisten hinnat hyppäsivät. Ylikuumentumista seurasi tuotannon kasvattaminen, josta puolestaan seurasi hintojen nopea lasku. Ja yrittäjien vähentyminen jatkuu edelleen.

Norja kielsi

Turkistarhaus herättää kuumempia tunteita kuin ehkä mikään muu yksittäinen eläintuotanto. Norja ja Hollanti ovat kieltämässä turkistarhauksen vuoteen 2024 mennessä. Tanskassa kettujen kasvatus on loppumassa ja nyt siellä panostetaan minkkeihin, valtionkin tukemana.

Tiura korostaa painokkaasti, että kiellot ovat olleet poliittisia, eivätkä perustu eläinten hyvinvointiin.

Suomessa suurin osa tiloista on mukana kasvattajien liiton sertifikaattijärjestelmässä, joka on liiton omien sanojen mukaan vastuullisuuden edelläkävijä. Siitä huolimatta moitteita ropisi kun ruokavirasto otti alan toissa vuonna painotetusti valvontaansa.

Viraston raportin mukaan turkiseläintiloista 37 prosentilla havaittiin puutteita. Suunta on huono, sillä vuotta aiemmin huomautettavaa oli ollut selkeästi vähemmän, 23 prosentilla tiloista.

Kiinalaiset liikkeellä

Viime päivinä turkisalan sisälläkin on kuohuttanut kiinalaisomisteisen tilan toiminta Kokkolassa.

Tilalta oli määrä lennättää jopa 2 500 siitoskettua Kiinaan. Rekat pysähtyivät kuitenkin tarhan porteille muiden turkisyrittäjien hälytettyä virkavallan paikalle. Siitoseläimiä kuljetetaan kyllä esimerkiksi Norjaan, mutta lento Kiinaan olisi ollut tarhaajienkin mielestä jo liikaa.

Tiura pitää ulkomaalaisomistusta sinänsä hyväksyttävänä, kunhan eläinten hyvinvointi pidetään kuosissa. Kiinalaisessa omistuksessa olevalla tilalla Kokkolassa ei ole turkistarhaajaliiton jäsenyyttä tai sertifikaattia.

Suomalaisten turkistarhojen omistajuus saattaa saada kansainvälisyyttä entisestään, jos Norjan ja Hollannin turkistarhaajat haluavat jatkaa alalla hankkimalla Suomesta tiloja tai osuuksia.

Millaista tulevaisuutta odotat turkiksille ja turkistarhaukselle? Aiheesta voi keskustella huomiseen keskiviikkoon klo 23:een saakka.

Pohjanmaan käräjäoikeus on tuominnut neljä miestä törkeästä rahanpesusta ja yhden heistä myös avunannosta törkeään rahanpesuun.

Päätekijä sai 2 vuotta ja 10 kuukautta vankeutta. Siihen sisältyy jäännösrangaistus, sillä mies oli tekohetkellä ehdonalaisessa. Hänet on tuomittu aiemminkin talousrikoksista. Käräjäoikeus katsoi miehen roolin olleen tapauksessa muita määräävämpi ja menettelynsä siksi moitittavampaa.

Kaksi toholampilaista miestä saivat 2 vuoden ehdolliset tuomiot ja lisäksi yhdyskuntapalvelua maksimimäärän eli 120 tuntia.

Neljäs miehistä sai 5 kuukautta ehdollista.

Lisäksi tuomitut joutuvat korvaamaan rikoksen aiheuttamat taloudelliset menetykset.

Suomen mittakaavassa laajaa rahanpesujuttua käsiteltiin oikeudessa tammikuun puolivälissä. Neljää miestä syytettiin 4,3 miljoonan euron siirtämisestä ulkomaisilta tileiltä Suomeen ja edelleen ulkomaille.

Kaikki kiistivät syytteen törkeästä rahanpesusta. He sanoivat olleensa siinä uskossa, että rahojen alkuperä on ollut laillinen.

Miehet ovat eri puolilta Suomea, kaksi heistä Toholammilta. Päätekijä on tuomittu aiemmin talousrikoksista, hän vastasi syytteisiin vangittuna. Yksi syytetyistä on kunnanvaltuutettu Toholammilla Keski-Pohjanmaalla.

Syyttäjä vaati miehille rangaistuksia, joiden haarukka ulottui vuoden ehdollisesta muutamaan vuoteen ehdotonta. Lisäksi asianomistajat eli alkurikoksen kohteeksi joutuneet yritykset vaativat saataviaan takaisin korkojen kera.

Neljä miljoonaa pikkupankin tilille

Kyseessä on kaksi rikosta, joista pienempi paljastui suuremman tutkinnan yhteydessä. Rikokset tapahtuivat vuoden 2019 keväällä ja kesällä.

Banque de Luxembourgia harhautettiin siirtämään asiakkaansa tililtä toholampilaisen yrityksen tilille neljä miljoonaa euroa. Yrityksen omistaja on nyt tuomittu kunnanvaltuutettu.

Rahoista 800 000 euroa siirrettiin Singaporeen ja Hongkongiin ennen kuin tili jäädytettiin.

Syytetyt väittivät oikeudessa, että heille asia oli esitelty lainajärjestelynä: toholampilaisyrityksen piti olla välikäsi, joka lainaa 400 000 euroa kiinalaisfirmalle, sillä suora laina osapuolten välillä ei olisi onnistunut poliittisten jännitteiden vuoksi. Syytettyjen mukaan kymmenen kertaa suurempi summa oli täysi yllätys.

Käräjäoikeus piti uskottavana sitä, että miehet olivat odottaneet 400 000 euron tai korkeintaan miljoonan siirtoa.

Toisessa tapauksessa rahaa liikkui helsinkiläisen yrityksen kautta runsaat 300 000 euroa. Niiden väitettiin olevan pelivoittoja, jotka piti siirtää toisen tilin kautta.

Törkeästä rahanpesusta vaaditaan vuosia vankeutta – syytetyt sanovat, että 4 miljoonan tulo tilille oli täysi yllätys

Suomalaisten siitoskettujen vienti Kiinaan kuohuttaa jälleen.

Reilu vuosi sitten tarhaajat olivat tukkanuottasilla, kun kettuja vietiin Kiinaan eteläpohjalaistarhoilta.

Pari viikkoa sitten tarhaajat osoittivat näyttävästi mieltään, kun Kokkolassa turkistarhan omistava kiinalainen yrittäjä Pan Jianping oli aikeissa viedä kotimaahansa suomalaisia siitoskettuja. Paikalle jo tulleet kuljetusautot joutuivat lähtemään tyhjinä pois tarhalta.

Suomalaiset eivät ole katsoneet hyvällä sitä, että jotkut tarhaajat vievät siitoseläimiään pahimpaan kilpailijamaahan. Vientiä on ollut kuitenkin säännöllisesti koko 2000-luvun ajan. Kontakteja Kiinaan on luotu jo viime vuosituhannen puolella, jolloin Suomen ja Kiinan turkistoimijat tekivät yhteistyötä virallisemmin.

Yhteistyön juuret

Suomen ja Kiinan turkisalan toimijoiden yhteistyö käynnistyi 1980-luvulla. Kiina oli alkanut solmia suhteita ulkomaailmaan ja uusi avoimuuden aika houkutteli maahan myös suomalaista turkisväkeä.

"Keltaisesta vaarasta" janottiin lisää tietoa.

– Siellä oli paljon enemmän turkistarhausta kuin meistä kukaan oli uskaltanut edes ajatella, kertoo agronomi, yhteiskuntatieteiden tohtori Katri Karkinen.

Karkinen oli 1980-luvun lopulla maatalousalan opiskelija ja hän vietti kolme kuukautta Koillis-Kiinassa tutustumassa sikäläiseen turkisalaan. Hän oli solminut Suomen Turkiseläinten Kasvattajain liiton kanssa työsopimuksen Kiinassa tehtävää selvitystyötä varten.

Karkiselle selvitysmatka Kiinaan oli alkusysäys lähteä tutkimaan turkisalaa. Hän päätyi myöhemmin tekemään väitöstutkimusta yhteiskuntatieteen alalta. Hänen väitöskirjansa "Sitkeä sissi – turkistarhaaja yhteiskunnan muutoksessa" hyväksyttiin Joensuun yliopistossa vuonna 2009.

Karkinen viittaa väitöskirjassaankin omiin kokemuksiinsa Kiinassa, ja toteaa, että kiinalaisissa oli sekä yhteistyökumppaneita että kilpailijoita.

Karkisen mukaan yhteistyötä kiinalaisten ja suomalaisten turkisalan toimijoiden kesken tehtiin aivan avoimesti sekä vienninedistämisen että tieteellis-teknisen yhteistyön nimissä.

Kiinalaisdelegaatioita vieraili Suomessa ja Karkinen itse pääsi tutustumaan Kiinassa sekä turkiksia jalostaviin tehtaisiin että turkistarhoihin.

Jo silloin kiinalaisia kiinnostivat Suomesta mahdollisesti saatavat elävät eläimet.

– Kiinassa tarhavierailujen yhteydessä minulta kysyttiin, että myyttekö te eläimiä ja tarvitsetteko te työvoimaa Suomeen, muistelee Karkinen.

Karkinen oli 1980-luvulla Pohjanmaalla kahdesti kertomassa Kiina-yhteistyöstä tarhaajien kokouksissa ja kirjoitti asiasta Turkistalous-lehteen.

Säännöllistä vientiä

Karkinen tietää, että 90-luvulla ainakin yksi lentokoneellinen eläviä kettuja vietiin Suomesta Kiinaan. Tullin vientitilastot puolestaan osoittavat, että kettujen vienti on jatkunut 90-luvulta näihin päiviin.

Kettujen osuutta viedyistä elävistä eläimistä ei tilastoissa ole eritelty. Tilastoista voi kuitenkin päätellä vietyjen kettujen määrän, koska muita eläimiä ei Kiinaan elävinä viedä, kerrotaan Ruokavirastosta.

– Ehkä joitakin lemmikkejä, kuten kissoja ja koiria, on mennyt Kiinaan. Mutta nekin ovat yksittäisiä ja viety omistajiensa kanssa, jolloin ne eivät näy tullin kaupallisissa tilastoissa, selvittää jaostopäällikkö Tuula Lundén Ruokaviraston vientijaostosta.

Tullin tilastojen mukaan kettujen vienti on yleensä ajoittunut loppuvuoteen. Esimerkiksi vuosi sitten kettuja on lennätetty Kiinaan kahdessa erässä yhteensä miljoonan euron edestä. Toissavuonna on viety yksi erä, jonka vientiarvo on olllut 1,3 miljoonaa euroa.

Kettujen määrä on tilastoissa ilmoitettu painona. Painomääristä voi päätellä, että ketuista saatu hinta on vaihdellut paljon.

Viennissä oli muutaman vuoden tauko vuoden 2007 jälkeen, mutta muuten kettuja on viety Kiinaan lähes vuosittain ja joinakin vuosina useampi kuin yksi erä.

Viennin arvo vuoden 2000 jälkeen on ollut yhteensä yli 10 miljoonaa euroa.

Kiina-kortti

Suomen Turkiseläinten Kasvattajain liitto on johdonmukaisesti tuominnut siitoskettujen viennin Kiinaan, koska tarhaajien mukaan vienti tuhoaa satojen vuosien kasvatustyön Suomessa ja heikentää turkisalan kannattavuutta.

Myös turkiseläinten huonot olot kuljetusten aikana ja perillä Kiinassa ovat huolestuttaneet suomalaisia tarhaajia. Kiinan eläinoikeustilanteella on perusteltu myös turkistarhauksen jatkumista Suomessa: Jos ei Suomessa voida kasvattaa turkiseläimiä, tuotanto siirtyy kokonaan Kiinaan, jossa eläinten olot ovat huonommat kuin Suomessa.

Tarhaajia onkin syytetty Kiina-kortilla pelaamisesta. Muiden muassa tutkija, eläinsuojelujärjestö Animalian entinen toiminnanjohtaja ja nykyinen hallituksen jäsen Salla Tuomivaara on kirjoittanut siitä, miten "Kiinaa käytetään mörkönä, vaikka ala itse on tehnyt vuosikymmenten ajan läheistä yhteistyöstä kiinalaisten turkistarhaajien kanssa."

Suomalaisten tarhaajien panokseen Kiinan turkisalan kehittymisessä viitataan myös Kiinassa vaikuttavan ACTAsia for Animals -järjestön tuoreessa julkaisussa "China's fur trade and its position in the global industry". Julkaisussa suomalaisten turkistarhaajien todetaan tuoneen Kiinaan aktiivisesti sekä siitoseläimiä että lisääntymisteknologiaa.

Kettujen vientiprotokolla

Siitoskettujen vienti Kiinaan on ollut ja on edelleen laillista. Se on mahdollista periaatteessa kenelle tahansa, kunhan Kiinassa on ketuille ostaja.

Viejä tarvitsee vientitodistuksen, joka on käytännössä suomalaisen virkaeläinlääkärin allekirjoittama terveystodistus vientierän eläimille. Vientitodistuksesta on sovittu kahdenvälisesti Suomen ja Kiinan viranomaisten välillä.

Viejän täytyy rekisteröityä viejäksi Ruokavirastoon ja täyttää eläintautilain ja eläinten hyvinvoinnista kuljetuksen aikana säätelevän lainsäädännön vaatimukset.

– Ruokavirasto neuvoo viejää vientiehtojen täyttämisessä. Vientiä kannattaa käytännössä alkaa valmistella hyvissä ajoin ennen suunniteltua vientiä, jotta kaikki eläinten terveyden valvontaan liittyvät vaatimukset varmasti täyttyvät, selvittää maa- ja metsätalousministeriön erityisasiantuntija Eero Rautiainen.

Kun vientiehdot täyttyvät, on tarhaajien tai kasvattajajärjestöjen vaikea puuttua siitoseläinten vientiin.

Painostuskeinoja kuitenkin on olemassa. Esimerkiksi Kokkolan kiinalaiselle tarhaajalle ilmoitettiin, että rehutoimitukset tarhalle loppuvat. Ruokahanojen paneminen kiinni onnistuu helposti, koska päätösvaltaa rehutehtaissa käyttävät tarhaajat itse.

Suomen Turkiseläinten Kasvattajain liiton (FIFUR) viestintäjohtaja Olli-Pekka Nissinen sanoo, että liiton tavoite on johdonmukaisesti ollut saada "villi siitoseläintrafiikki kuriin".

– Suomessa on sinikettujen eteen tehty jalostustyötä vuosikymmeniä ja ne ovat maailman huippuluokkaa. Meidän jäsenyrityksiä koskevissa säännöstöissä siitoseläinkauppa on rajoitettua ja siihen pitää olla lupa.

– Meidän pointti on pitää omat rivit kasassa, totesi Nissinen Yle Kokkolan haastattelussa, jossa hän kommentoi Kokkolan jupakkaa.

Kuka kettuja on vienyt?

Siitoskettuja Kiinaan on viety Suomesta vähin äänin ja julkisuutta karttaen. Yleensä eläimiä on kerätty yhteen lentokuljetukseen useilta tarhoilta. Kiinni jääneet viejät on erotettu kasvattajajärjestöistä.

Julkisuudessa toimintaansa on perustellut yksi evijärveläinen yrittäjä, joka vei 2000 siitosketun erän Kiinaan vuoden 2018 lopulla.

Evijärveläisyrittäjä kertoi Keski-Pohjanmaa -lehdessä 9.11.2018, että hän halusi auttaa tarhaajaa, joka oli joutunut vaikeuksiin sen jälkeen kun oli menettänyt sertifikaatin.

Sertifikaatin takaisin saaminen ei ollut onnistunut, vaikka todetut puutteet oli yrittäjän mukaan tarhalla korjattu. Sertifioimattomalta tarhalta ei eläimiä voitu myydä huutokaupassa ja se tiesi tarhaajalle taloudellisia vaikeuksia. Kiinan viennistä saatujen rahojen turvin tarhaaja saattoi jatkaa toimintaansa, selvittää viennin hoitanut yrittäjä lehtihaastattelussa.

Elävien eläinten myynti Kiinaan voi joskus olla tarhaajalle viimeinen vaihtoehto, kun muut ovet ovat sulkeutuneet, huomauttaa myös Yle uutisiin yhteyttä ottanut ja alaa läheltä seurannut henkilö, joka ei halua nimeään julkisuuteen.

Evijärveläisyrittäjä puolestaan ei halua enää kommentoida "sanallakaan" reilun vuoden takaisia tapahtumia eikä puhua yleisemminkään kettujen viennistä Kiinaan.

Vuosi sitten yrittäjä kertoi painostuksesta ja uhkaussoitoista, joita oli tullut hänen lapsilleenkin.

"Tervetuloa Kiinaan"

Kokkolassa vientikohun keskelle joutunut tarhaajaPan Jianping suosittelee suomalaisille tarhaajille yhteistyötä kiinalaisten kanssa.

Hän huomauttaa Ylelle lähettämässään viestissä, että turkisten tuotantokustannukset Kiinassa ovat alhaisemmat kuin Suomessa.

– Tervetuloa sijoittamaan Kiinaan, hyödyntämään alhaisia kustannuksia ja ansaitsemaan rahaa.

Pan Jianpingin mukaan suomalaiset jalostustekniikat ovat Kiinassa arvostettuja. Hän uskoo, että yhteistyön tekeminen ja "yhteinen kehitys" olisi hyödyksi kaikille osapuolille.

– Yhteistyö ja vapaa kauppa (kiinalaisten kanssa) olisi suomalaisille tarhaajille oikea tie päästä eroon vaikeuksistaan.

Tunteet pinnassa

Katri Karkinen ymmärtää, että tarhaajilla tunteet ovat pinnassa. Alan kannattavuus on heikentynyt ja ilmassa on paljon uhkia.

– Kysymys on isoista rahoista, velkaa voi olla paljon ja samaan aikaan tarvetta investoida, huomauttaa Karkinen.

Hän on seurannut kiinnostuneena Pohjanmaan tarhaajien reaktioita Kokkolan jupakan yhteydessä eikä ole yllättynyt siitä, että kettujen vientiä suunnitteleva kiinalainen on saanut suomalaisten kollegoiden karvat nousemaan pystyyn.

– Tarhaajien mielissä keltainen vaara on ollut koko ajan olemassa.

Karkisen mukaan jo 1980-luvullakin yhteistyötä kiinalaisten kanssa karsastettiin. Hänen selvitysmatkansa Kiinaan herätti epäilyjä. Huolena oli silloinkin, että "nyt kiinalaiset vievät meidän elinkeinon".

– Se on niin vanhaa puhetta kuin olla voi, hymähtää Karkinen.

Karkisen työrupeama Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liitossa päättyi 90-luvun lamaan.

Liitossa ollessaan hän ehti vielä laatia kiinan- ja englanninkielisen esitteen Suomen turkistarhauksesta. Esite painettiin vuonna 1990 ja työn maksoi kauppa- ja teollisuusministeriön vienninedistämisohjelma.

Yhteistyötä pakko tehdä?

Karkinen on pohtinut, mitä turkisalan kannattaisi nyt tehdä suhteessa Kiinaan. Alan tulevaisuuden kannalta hän ei näe muuta mahdollisuutta kuin ryhtyä yhteistyöhön.

Kiinasta on muutaman vuosikymmenen aikana kehittynyt suomalaiselle turkisalalle kovan luokan kilpailija, jolla on nykyisin myös huipputeknologiaa. Karkinen viittaa kloonausteknologiaan, jota Kiinassa on kehitetty jo pitkälle.

Hänen mukaansa Suomella on tieto-taitoa, jota voisi viedä elävien kettujen sijaan. Esimerkkinä hän mainitsee turkiseläinten rokotusohjelmat. Muitakin vientimahdollisuuksia olisi, arvioi Karkinen.

– Kiinassa on isoja teollisia turkistarhoja, mutta siellä on pulaa rehusta. Miksi Suomesta ei vietäisi sinne esimerkiksi korkealaatuista viljaa, visioi Karkinen.

Muodollista estettä viennille ei ole, sillä Suomella ja Kiinalla on sopimus ohran ja kauran viennistä.

– Suomalaisten kannattaisi tehdä itsensä korvaamattomiksi kiinalaisille.

Suomalaista turkiseläinten jalostustyötä Karkinen arvostaa ja huomauttaa, että kauneimmat tarhaketut löytyvät edelleen Suomesta. Siitoseläinten vientiin hän puuttuisi kehittämällä alan sisäistä laatujärjestelmää. Estettä huonompilaatuisten kettujen viennille ei tarvitsisi olla, mutta parhaiden jalostuseläinten vientiä voisi säädellä.

– Mutta tämä ei onnistu, elleivät tarhaajat suorista rivejään. Näyttää siltä, että kenttä on nyt vähän hajallaan.

Vanhemmalle hengähdysaikaa ja parhaimmillaan kasvatuskumppanuutta. Lapselle uusia ihmisiä, perheenjäsenen rooli ehkä toisenlaisessa perheessä ja virikkeitä. Tätä tekee tukiperhetoiminta: antaa voimaa ja kannattelee sekä lasta että vanhempaa.

Tähän tulokseen on päätynyt valtiotieteiden maisteri Anu-Riina Svenlin, jonka väitös tarkastetaan tänään perjantaina Kokkolan yliopistokeskuksessa. Kyseessä on Suomen ensimmäinen väitös aiheesta.

– Parhaimmillaan suhde on ollut sellainen, että tukiperheestä on tullut osa perhettä. Silloin on onnistuttu virittämään jotain, mikä kantaa vielä pidemmälle kuin uskaltaa ajatella.

Yleensä lapsi viettää vapaaehtoisessa tukiperheessä keskimäärin yhden viikonlopun kuukaudessa. Tukiperheiden määrää ei ole Suomessa tilastoitu, mutta monessa paikassa sellaisen saamista jonotetaan.

Tukiperhetoiminta on laajentunut myös lastensuojelun ulkopuolelle, ja sitä Svenlin pitää hyvänä.

– Mitä aikaisemmin voidaan tukea lapsia ja vanhempia, sitä todennäköisempää on, että arki helpottuu. Kuormitus ei ehdi johtaa esimerkiksi siihen, että tarvitaankin jo monta tukitoimea perheen auttamiseen.

Lapsen on hyvä tietää, mistä tukiperheessä on kyse

Tieto säännöllisestä hengähdystauosta lisää vanhemman jaksamista. Tukiperheestä voi tulla myös kanssakasvattaja, jos suhteesta muodostuu sellainen, että lapsen suhteen voi rohkeasti kysyä neuvoja.

– Tukiperheellä voi olla hyviä ajatuksia, sillä he tuntevat lapsen. Se vahvistaa ja voimaannuttaa.

Jos suhde on lämmin ja luottamuksellinen, lapsi tietää, mihin menee ja mitä viikonloppuna tapahtuu. Hän voi myös olla mukana suunnittelemassa tulevia tapaamisia.

Väitös kertoo kuitenkin samaa kuin aiempi, ulkomainen tutkimus: lapset eivät välttämättä aina tiedä tai ymmärrä, mistä tukiperheessä on kyse. Svenlinin mukaan lapsen olisi hyvä olla tietoinen siitä, että kyseessä on esimerkiksi lastensuojelun tukitoimi eikä pelkkä kaveriperhe. Näin siksikin, että tukisuhde kuitenkin päättyy joskus.

Lapset voivat kokea menevänsä tukiperheeseen, koska vanhemmat eivät muuten jaksa. Svenlin on pohtinut paljon sitä, miten asiasta pitäisi puhua.

– Voisimme tehdä paremmin näkyväksi sitä, mitä lapsi saa. Hän saa ajan myötä kuitenkin monenlaisia asioita. Vaikka lapset saavat kivaa tekemistä, vanhempi voi silti kokea huonoa omaatuntoa siitä, ettei voi itse tarjota juuri nyt lapselleen sitä, mitä haluaisi.

Svenlinin tutkimukseen sattui tapauksia, joissa tukiperheet ovat perheen tuttavapiiristä. Tämä malli näyttäytyi tutkijalle hyvin toimivana ja yllättävänkin hyvänä vaihtoehtona. Svenlin rohkaiseekin miettimään vaihtoehtoja.

– Jos omassa piirissä verkostossa on sellaisia, joita voi pyytää tukiperheeksi, sitä voisi kokeilla. Ajattelen, että erilaisia tukisuhteita ja niiden yhdistelmiä on hyvä tarkastella avoimin mielin.

Riittääkö tavallinen?

Anu-Riina Svenlin on miettinyt väitöstä tehdessään myös sitä, paljonko toimintaa tukiperheen pitää lapselle tarjota. Tutkimus osoittaa kyllä, että tukiperheet tekevät kaikenlaista, mistä jää lapselle muistoja.

Pienenä riskinä hän näkee kuitenkin mallin siitä, että tukiperheen aikuiset vetäytyvät ja antavat lasten olla ajatellen, että "tavallinen riittää". Osalle lapsista se ei kuitenkaan riitä.

– Jossain tilanteissa lapsi silti tarvitsee virikkeitä, että oppii ja rohkaistuu tekemään uusia asioita.

Puhuttelevinta antia tutkimuksessa Svenlinille olivatkin kuvaukset, joissa lapset kertovat, mitä kaikkea pääsevät tekemään tukiperheessä. Myös ympäristöllä ja paikan vaihdoksella on iso merkitys.

Tukiperheitä tarvitaan monesta syystä

Tukiperheiden tarpeen taustalla on monia syitä: usein kyseessä on yhden vanhemman perhe, jossa toinen vanhempi ei välttämättä tapaa lasta lainkaan tai tapaa vain harvoin. Voi olla myös mielenterveys- ja päihdeongelmia.

Yleistä on myös puute läheisistä: vanhemmalla ei ole ystäväperheitä tai sukulaisia, jotka voisivat tarjota arjessa tukea.

– Monet näistä perheistä ovat kauhean yksinäisiä, sanoo Svenlin.

Kaivosyhtiö Keliberin hanke viivästyy vuosia aiemmin arvioidusta. Vielä noin vuosi sitten yhtiö arvioi tuotannon käynnistyvän nopeimmillaan ensi vuoden lopulla. Nyt tähtäin on siirretty vuoteen 2024, ja täydessä vauhdissa tuotanto olisi vasta 2025.

– Markkinoiden näkökulmasta meille ei ole niin väliä, olemmeko tuotannossa vuonna 2024 vai 2025. Tulemme silti olemaan menestyksekkäitä, vakuuttaa Keliberin toimitusjohtaja Pertti Lamberg.

Syynä hankkeen viivästymiseen on lupaprosessien venyminen ja rahoittajien innon laantuminen. Rahoittajien kiinnostusta vähensi litiumin hinnan voimakas lasku viime vuonna.

Lambergin mukaan hinta tipahti peräti 40 prosentilla, mutta on kääntynyt tänä vuonna jo uudelleen nousuun. Myös litiumyhtiöiden pörssikurssit ovat palautumassa ennalleen.

– Kun kiersimme Euroopassa noin vuosi sitten esittelemässä hanketta rahoittajille, innostus oli kovaa. Keväälläalkoi näyttää, että koko rahoitusta ei saada kasaan. Kyse oli litiumin markkinatilanteesta, joten päätimme katsoa aikataulun täysin uusiksi. Päätimme hankkia ensin lainvoimaiset luvat laitoksillemme, jolloin rahoittajia on helpompi lähestyä.

Myös litiumia aiotaan jalostaan pidemmälle

Lupaprosesseja on viivästyttänyt valitusten lisäksi se, että yhtiö on muuttanut voimakkaasti tuotantosuunnitelmiaan viimeisten vuosien aikana.

Keliber päätti rakentaa kemiantehtaansa Kaustisen sijaan Kokkolaan ja muutti lopputuotteenlitiumkarbonaatista korkeamman jalostusasteen litiumhydroksidiin, jota autoteollisuus on myös siirtymässä käyttämään.

Yhtiö tarvitseekin vielä yhden rahoituskierroksen, jolla turvataan toiminta siihen saakka, kunnes investoinnit kattava päärahoituspaketti on hankittu.

Kokonaisinvestoinniksi yhtiö arvioi 350 miljoonaa euroa. Viimeisten neljän vuoden aikana rahaa on käytetty noin 15 miljoonaa. Suunnittelukustannukset lasketaan kokonaisinvestointeihin.

Rahoituksesta noin 60 prosenttia aiotaan kattaa lainalla. Oman pääoman osuus eli lopun 40 prosentin hankkiminen on Lambergin mukaan haastavampaa. Yhtenä vaihtoehtona on pörssilistautuminen.

Hanketta valmistelee tällä hetkellä 17-henkinen organisaatio. Työntekijöiden määrä kasvaa suunnitelman mukaan 22 henkilöön tämän vuoden lopulla. Viimeisen neljän vuoden aikana hankkeeseen on käytetty rahaa yli 20 miljoonaa euroa.

Valtion kokonaan omistama Suomen Malmijalostus Oy on Keliberin suurin omistaja 24,3 prosentin osuudella, toiseksi suurin osuus on norjalaisella Nordic Mining ASA:lla. Muut omistajat ovat kotimaisia sijoitusyhtiöitä ja yksityissijoittajia.

Ympäristöluvissa vielä paljon tekemistä

Keliberin toimintamalli poikkeaa muista kaivosyhtiöistä siinä, että se toimii useilla eri paikoilla. Louhokset ovat toisaalla, ja niistä malmi kuljetaan Kaustisen Kalaveden rikastamolle, josta rikaste kuljetetaan rekoilla Kokkolan kemiantehtaalle jalostettavaksi.

Ensimmäisenä avattavan Syväjärven louhoksen ympäristöluvasta on valitettu hallinto-oikeuteen noin vuosi sitten. Valituksen käsittely on venymässä ensi kesään.

Kalaveden rikastamon ja Kokkolan kemiantehtaan lupahakemus jätetään kevättalvella. Kokkolan kemiantehdasta koskeva ympäristövaikutusten arviointia koskeva selostus valmistuu lähiaikoina.

Keliber laskee lupien käsittelyyn menevän vuoden päivät, mutta mahdolliset valitukset venyttäisivät aikataulua vähintään vuodella. Ympäristölupien jälkeen laitosten rakennusajaksi lasketaan 28 kuukautta.

Yhtiö jatkaa koko ajan prosessien suunnittelua yhdessä laitetoimittajien kanssa. Näin rakentaminen pääsee välittömästi täyteen vauhtiin, kun rakennuspäätös tehdään.

Lue myös:

Pertti Lamberg torjuu ilmastonmuutosta ja avaa litiumkaivosta Pohjanmaalle – Tarmo Mård pelkää lapsuuden jokensa menevän pilalle

1,5 miljardin investoinnit ja valtavasti lisää työpaikkoja – Kaustisen seutu on nyt kuumaa aluetta kaivos- ja tuulivoimahankkeiden ansiosta

Vuokratyöntekijät ovat vakiintuneet työvoimapulan paikkaajiksi pienillä paikkakunnilla, joissa työvoimaa on niukasti saatavilla.

Keski-Pohjanmaalla Perhossa sijaitsevalla Jetta-Talon talotehtaalla vuokratyöntekijä Miska Arkkukangas käyttää tottuneesti naulapyssyä. Laudat joita hän kiinnittää elementtiin, istuvat siihen juuri oikeille paikoille.

– Tulin hakemaan työkokemusta ja tarvittavia näyttöjä. Vuokratyöyrityksen kautta oli helppo tulla, kun olin jo ollut toisella betonielementtitehtaalla aiemmin, Arkkukangas sanoo.

Jetta-Talolla tehtaan työvoimasta viidennes on vuokravälityksen kautta tullutta työvoimaa. Siihen on selvä syy.

– Meillä on pula työvoimasta. Ilman vuokratyövoimaa emme voisi kasvattaa tuotantoa, kertoo Jetta-Talon toimitusjohtaja Tero Hietaniemi.

Tilastojen mukaan rakennusalalla työskentelee lähes 200 000 miestä ja naista. Arviolta 7,5 prosenttia työntekijöistä on vuokratyöntekijöitä.

Järjestäytyneiden vuokratyöntekijöiden määrä on noin kahdeksantuhatta henkilöä. Järjestäytymättömän vuokratyövoiman osuudesta ei ole tarkkoja tietoja.

– Arvioisin, että järjestäytymättömiä työntekijöitä on muutamia tuhansia, sanoo rakennusliiton puheenjohtaja Matti Harjuniemi. Suunnilleen samoihin lukuihin pääsee henkilöstöpalveluyritysten liiton puheenjohtaja Merru Tuliara.

Kunta toivoo uusia työntekijöitä kauempaakin

Miska Arkkukangas kulkee töihin autolla. Matka naapurikunnasta Kivijärveltä työpaikalle Perhoon vie noin viisitoista minuuttia.

– Olisin ollut valmis lähtemään vaikka etelään, jos työtä ei olisi löytynyt läheltä.

Rakennusalan työvoiman liukas liikkuvuus tiedetään. Tästä syystä Perhon kunta etsii aktiivisesti keinoja, että työntekijöitä tulisi töihin kauempaakin kuin vain lähialueelta.

–Täällä on kaikilla yrityksillä pula osaavasta työvoimasta, sanoo kunnanjohtaja Lauri Laajala.

Kilpailu työvoimasta havainnollistuu seuraavien vuosien aikana, ellei syntyvyys nouse ja työperäinen maahanmuutto lisäänny. Perhon kunnan päättäjät ovat huomanneet tämän:

– Kunnan on järjestettävä hyvät palvelut, jotta ne houkuttelevat työntekijän muuttamaan, Laajala sanoo.

Jetta-Talolla on ainakin toistaiseksi pystytty paikkaamaan pulaa osaavasta työvoimasta vuokratyövoiman avulla. Neljännes yrityksen vuokratyöntekijöistä tulee Virosta.

– Neljä vuokratyötä välittävää yritystä hankkii meille työvoimaa, toimitusjohtaja Tero Hietaniemi toteaa.

Vuokratyö on opiskelijalle mahdollisuus

Työelämän tutkimuskeskuksen tutkimusjohtaja Harri Melinin mukaan kansanedustaja Martti Pihkalan mukaan nimetty Pihkalan kaarti värväsi työvoimaa maaseudulta lakonmurtajiksi 1930-luvulla. 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa ammattimiehet perustivat reppufirmoja, jotka välittivät osaavaa työvoimaa metalliteollisuuteen.

– Metalliteollisuuden työvoiman tarve oli monelle työntekijälle mahdollisuus. Tekemällä lyhyttä keikkaa oli mahdollista päästä merkittävästi suurempiin ansioihin, Melin sanoo.

Nykypäivänä asiat ovat hiukan toisin. Vuokratyöfirmat neuvottelevat pelisäännöt valmiiksi työnantajan kanssa. Esimerkiksi Jetta-Talolle työvoimaa rekrytoiva Oiva Työ Oy:n sopimuksissa noudatetaan rakennusalan työehtosopimusta.

– Laskutamme yritystä työehtosopimuksen mukaan ja lisäämme siihen mahdolliset sivukulut. Summan päälle tulee kerroin, joka mahdollistaa toimintamme, sanoo Oiva Työ Oy:n toimitusjohtaja Heljä Laajala.

Tutkimusjohtaja Harri Melinin mukaan vuokratyö on esimerkiksi opiskelijalle hyvä mahdollisuus olla mukana työelämässä.

Tämän on huomannut myös Miska Arkkukangas, joka opiskelee rakennusalaa Jyväskylässä. Opintoihin tarvitaan tietty määrä näyttöjä työelämässä ja ne hän saa työskennellessään Perhossa talotehtaalla.

– Työhön tulo oli mutkatonta. Tarvittavat tiedot oli jo vuokratyön välittäjällä. Laitoin vain nimen paperiin.

Hyvistä tekijöitä tulee yritykselle vakituisia

Vuokratyö mielletään liikkuvaksi työn muodoksi, mutta sen avulla on mahdollista saada myös vakituinen työpaikka. Esimerkiksi Jetta-Talo on palkannut useita vuokratyöntekijöitä vakituiseen työsuhteeseen.

– Meille on vakinaistettu useita vuokratyöntekijöitä. Ajattelemme, että se on työntekijän etu, sanoo toimitusjohtaja Tero Hietaniemi.

Vuokratyön välittäjän listoilta vakituiseen työsuhteeseen on mahdollista päästä, jos suoriutuu hyvin tehtävistään.

– Tällaisia työuria on paljon, sanoo tutkimusjohtaja Harri Melin.

Pienen kunnan vaikea kilpailla suurien kanssa

Työntekijän kiinnittyminen työpaikkaan tehtiin ennen helpoksi: Monet suuret tehtaat kiinnittivät työntekijät vakituisen työpaikan ja palkan lisäksi lukuisilla eri keinoilla. Tehtaat järjestivät muun muassa terveydenhuoltoa, rakensivat kouluja, päiväkoteja ja asuntoja.

Nyt työpaikan ulkopuolisen elämän palveluiden järjestäminen on kunnan harteilla. Ihmisen pitää kiinnittyä ensin työpaikkaan, vasta sitten voi kiinnittyä kuntaan ja elinympäristöön.

– Tämä on vaikea yhtälö. Vaikka kunnalla olisi toimivat palvelut, se ei pysty kilpailemaan suuren kaupungin kanssa esimerkiksi kulttuuritarjonnassa, sanoo Perhon kunnanjohtaja Lauri Laajala.

Perhossa tehdään hartiavoimin töitä, että työntekijät jäisivät pysyvästi kuntaan. Terveydenhoitopalvelut, päiväkodit ja koulut löytyvät. Myös asuntoja on.

– Olemme vuokranneet Virosta tulleille rakennusmiehille omakotitalon, jotta täällä oleminen olisi helpompaa, Tero Hietaniemi sanoo.

Yrityksillä vähän vaihtoehtoja

Jetta-Talolle vuokratyövoima on ollut pelastus. Yritys on pystynyt siirtymään yhdestä työvuorosta kahteen vuoroon. Se on mahdollistanut tuotannon kasvattamisen.

– Jos työperäinen maahanmuutto ei pidä työvoiman saatavuutta yllä, meidän kaltaisillemme yrityksille on vähän vaihtoehtoja, sanoo toimitusjohtaja Tero Hietaniemi.

Työelämän tutkimuskeskuksen tutkimusjohtaja Harri Melin on samoilla linjoilla.

– Jos ennusteet syntyvyyden laskusta pitävät paikkansa, se kaventaa vuokratyövoiman tarjontaa.

Miska Arkkukangas on yksi niistä, jonka paikka pitää taas täyttää siinä vaiheessa kun näytöt koulua varten on annettu.

– Kun olen valmistunut rakennusmieheksi, olisi tarkoitus hakeutua poliisikoulutukseen.

Veteliläisen Vuokko Lahden ura ikäihmisten perhehoitajana alkoi katastrofilla. Elettiin heinäkuuta 2017. Lahti oli toteuttamassa pitkäaikaista unelmaansa hoitaa oma isoäitinsä tämän viimeisinä elinvuosina.

Mummu oli muuttanut perheen luokse pari viikkoa aiemmin ja Lahti oli irtisanonut itsensä vakituisesta toimittajan työstä ryhtyäkseen vanhusten perhehoitajaksi.

Sitten syttyi tulipalo, joka tuhosi kodin ja työpaikan. Jäljelle jäivät hirsikehikko, vesikatto, mies, mummo ja viisi lasta. Kaaoksen keskellä perhe muutti mummun kanssa vuodeksi evakkoon.

– Se oli kipeä asia. Vieläkin käsivarret nousevat kananlihalle, kun muistaa miltä se tuntui.

Tragedialla oli käänteinen, hyvä puoli. 100-vuotias kotitalo rakennettiin uudelleen vielä paremmin perhehoitoon sopivaksi. Mummun hoitaminen vei ajatuksia muualle ja auttoi selviämään tulipalosta.

Vuokko Lahden perustama Vuokkola on yksi Suomen noin 300:sta ikäihmisten perhekodista. Perhekoti sopii vanhuksille, jotka eivät enää pärjää yksin kotonaan mutta eivät tarvitse vielä laitoshoitoa. Perhekoti sopii, jos ikäihminen pystyy vielä itse syömään, liikkumaan ja pärjäämään yön yli.

89-vuotiaat Hillevi Uusimäki ja Reino Saari tulivat Vuokkolaan viime kesänä. Takana oli kuntoutumisjakso Iltaruskon jaksohoito-osasto Kuntolassa. Molemmat ovat tyytyväisiä.

– Täällä on ihan kuin kotona. On turvallista ja ihanaa. On kissoja ja kesällä kukkoja ja kanoja. Tykkään, kun olen itse maaseudulta kotoisin, Uusimäki toteaa.

Ikäihmisten perhehoitokodin pitää olla turvallinen ja esteetön. Vuokkolassa Hillevi-mummolla ja Reino-papalla on omat huoneet. Viikonloppuna kolmaskin kamari oli käytössä, kun Vuokkolassa oli väliaikaisessa hoidossa "intervallimummo". Nyt kamariin on muuttanut uusi vakituinen asukas. Perhehoidossa on myös mahdollista, että kaksi vanhusta jakaa huoneen.

Vuokko Lahti touhuaa tapansa mukaan keittiössä. Ikkunasta aukeaa näkymä Perhonjokilaaksoon. Tuli palaa takassa, liedellä kiehuu nakkikeitto. Välillä pitää huolehtia, ettei kuuro ja lämpimästä pitävä kissa hyppää takkaan.

– Arki rytmittyy ruoanlaiton, syömisen, päiväkahvin, lääkkeiden annon ja kaiken sellaisen ympärille. Vanhusten ikä on korkea, joten he huilaavat aika paljon. Sitten on lasten pyörittämä show, joka pyörii ympärillä. Ei tässä ehdi paljon ylimääräisiä sirkushuveja. Me vain olemme, Lahti kertoo hymyillen.

Ovatko pohjalaiset liian ylpeitä asumaan toisten nurkissa?

Perhehoitoliiton mukaan ikäihmisten asuminen perheissä on lisääntynyt kymmenen viime vuoden aikana. Silti alueelliset erot ovat suuret.

Esimerkiksi Pirkanmaalla, Pohjois-Pohjanmaalla ja Keski-Suomessa on lähes 30 perhekotia, kun taas etelän suurissa kaupungeissa, Lapissa ja muissa pohjalaismaakunnissa niitä on vain kourallinen.

Kehityspäällikkö Maria Kuukkanen Perhehoitoliitosta uskoo, että avain perhehoidon onnistumiseen on oikea ajoitus. Valmennettu perhehoitaja ei voi jättäytyä pois esimerkiksi kodin ulkopuolisesta työstä, jos perhehoitoon tulevia ikäihmisiä joutuu odottamaan liian kauan. Sen vuoksi on tärkeää, että palveluohjaajat tietävät, mitä perhehoito on ja kenelle se sopisi. Myös ikäihmisen ja hänen läheisensä tutustumiskäynnistä perhekotiin on ollut hyötyä.

Vuokko Lahti on seurannut maakuntien välisiä eroja aitiopaikalta. Hänen mummunsa oli kotoisin Kyyjärveltä Keski-Suomesta, nykyiset huollettavat ovat Kaustiselta ja Vetelistä Keski-Pohjanmaalta.

– Keski-Suomessa on perhekodeilla on pitkät perinteet. Esimerkiksi perusturvaliikelaitos Saarikan viranhaltijoilla on tuntosarvet, kenelle perhehoito sopii ja ketkä sopivat perhehoitajiksi. Siellä ikäihmisiä löytyy ja perhehoitajia on.

Keski-Pohjanmaalla ikäihmisten perhehoito on vielä uutta. Olisiko yksi syy kansanluonteessa?

– Keskisuomalaiset taisivat sanoa, että jos te pohjalaiset olette jotenkin jäyhempiä ettekä rokene mennä toisten kotiin. Ehkä se on niin. Täällä tarvittaisiin rohkeaa ja uudenlaista asennetta, Lahti uskoo.

Perhehoitaja saa yhden vanhuksen hoitamisesta kuukausittain vähintään 800 euron hoitopalkkion ja 420 euron kulukorvauksen. Kunnat ja sote-yhtymät voivat kuitenkin harkintansa mukaan maksaa enemmän. Viime vuonna hoitopalkkio oli enimmillään 1650 euroa (Keusote) ja kulukorvaus 740 euroa (Siunsote). Lomaa perhehoitajalle kertyy vähintään 2 päivää kuukaudessa.

– Jos perhehoitoon halutaan panostaa, kuntayhtymä laittaa sinne lisää liksaa ja lisää vapaita. Silloin perhehoitajia voi löytyä paremmin. Jos mennään lakisääteisellä minimillä, heitä ei löydykään. Molemmat kuntayhtymät, jonka kanssa minulla on ollut sopimus, ovat maksaneet yli lakisääteisen. Keski-Suomessa palkkiot ovat isommat ja myös vapaita kertyy enemmän, Lahti kertoo.

Esimerkkejä jatkuvan perhehoidon palkkioista ja kulukorvauksista (Perhehoitoliitto 2019)

*Keski-Suomessa on käytössä kokemus- ja koulutuslisä 1.2% jatkuvassa ja 0.5 lyhytaikaisessa perhehoidossa

Lapset saivat nähdä kuoleman

Vuokko Lahden mummu kuoli kotona asuttuaan lapsenlapsensa luona kaksi vuotta. Hänen lisäkseen Lahden perhe on menettänyt vielä kaksi perhehoidossa ollutta vanhusta.

– Kuolemaan ei ikinä totu, mutta se on meidän kaikkien kohtalo joskus. Läheisen menettämisen on helpompi ymmärtää, kun näkee, että ihminen on vanha, on parantumattomia sairauksia ja vanhus toivoo itsekin pääsevänsä pois. Silloin kuolema on armahtaja ja kiitollisuuden paikka.

Lahti pitää tärkeänä myös sitä, että omat lapset saivat nähdä vainajan.

– Mummu eli pitkän hyvän elämän ja kuolema oli hyvien loppukuukausien luonnollinen ja pakollinen päättyminen.

Lahden mukaan moni pitää vanhusten kotona hoitamista suurena uhrauksena. Hän on eri mieltä.

– Olemme saaneet valtavasti elämyksiä, iloisia yhdessäolonhetkiä, uusia ihmisiä, bonussukulaisia. On aivan ainutlaatuista, että lapseni saavat viettää vuorokaudet läpeensä yhdeksänkymppisten kanssa. Moni ei voi tarjota lapsilleen sellaista elämystä. Minusta se on rikkautta.

Aiheesta voi keskustella keskiviikkoon kello 23.00:een asti.

Suomen kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergin perheessä oli kuusi lasta: kolme poikaa ja kolme tyttöä. Johan Ludvig oli sisarussarjan vanhin, hän on kirjallisesta työstään parhaiten tunnettu, mutta ei ainoa, jolla on paikka suomalaisen kirjallisuuden historiassa.

Runebergin perheen tyttäristä vanhin, Ulrika Carolina Runeberg (1808-1891) on nimittäin tiettävästi ensimmäinen suomalainen nainen, joka julkaisi kirjan omalla nimellään.

Hänen runokirjansa Små diktförsök julkaistiin vuonna 1855.

Poikkeuksellinen julkaisu on kuitenkin jäänyt historian pimentoon, paljastaa yhteydenotto Suomen kirjailijaliittoon.

Kirjailijaliiton puheenjohtaja Sirpa Kähkönen tunnustaa, että sekä Carolina Runeberg että tämän teos ovat hänellekin tuntemattomia.

– Häpeäkseni tunnustan, etten tiennyt Runebergin runoilijasisaresta. Täytyy koittaa saada teos nyt jotenkin näkyville. Tämä on todella tärkeä asia, Kähkönen sanoo.

Nimimerkin suojissa

Suomalaiset naiset kirjoittivat ja heidän tekstejään julkaistiin esimerkiksi sanomalehdissä ainakin 1830-luvulta lähtien, tietää museonjohtaja Carola Sundqvist Pietarsaaresta, missä Runebergin perhe asui pitkään.

Kirjoitukset allekirjoitettiin kuitenkin ajan tavan mukaan pseudonyymein tai nimimerkein.

Myös Carolina Runeberg käytti nimimerkkiä.

– Carolina Runeberg käytti etunimensä ensimmäistä ja viimeistä kirjainta sekä sukunimensä ensimmäistä ja viimeistä kirjainta eli kirjainyhdistelmää C-a. R-g., Carola Sundqvist kertoo.

Sirpa Kähkösen mukaan nimimerkkejä käyttivät miehetkin, mutta naisilla niiden käyttö kesti pidempään. Minna Canth toi näkyvimpänä naisena keskusteluun naisnäkökulmaa omalla nimellään ja persoonallaan myöhemmin 1800-luvun lopulla.

– 1880-luvulla oli jo uusi sukupolvi liikkeellä, Kähkönen sanoo.

Vaatimattomuus naisten ongelma

Carolina Runebergin runokirja sai nimen Små diktförsök ilmeisesti Johan Ludvigin ehdotuksesta.

Sisarusten kirjeenvaihdosta käy ilmi, että Johan Ludvig oli lukenut runot ennen julkaisua.

– Kirjeistä selviää, että hänen mielestään ne olivat ihan hyviä ja Carolina voisi kirjoittaa vielä joitain lisää. Johan Ludvig myös ehdottaa, että kokoelman nimi voisi olla Små diktförsök, Carola Sundqvist kertoo.

Små diktförsök eli suomeksi Pieniä runoyritelmiä on vaatimaton nimi, jossa Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja Sirpa Kähkönen näkee naisia yleisemminkin ja yhä vaivaavan ongelman.

– Edelleen naistutkijat sanovat tutkimuksensa alussa, että tässä tutkimuksessa olen yrittänyt selvittää jotain. Miestutkijat sen sijaan sanovat, että tutkin tätä asiaa. Yrittäminen on ikävä kyllä niin syvällä naisen luomisessa, että oma työ tuodaan hyvin vaatimattomasti esille, Kähkönen sanoo.

Samanlaiset mahdollisuudet?

Museonjohtaja Carola Sundqvistin mukaan Carolina Runebergin runot ovat selvästi tekijänsä ensimmäisiä, eivätkä sillä tavalla erikoisia. Niiden aihepiiri oli kuitenkin kiinnostava, sillä Runeberg kirjoittaa naisista.

– Ensimmäinen runo kertoo siitä, että naisen paikka on koti ja, kun hän menee julkisuuteen, hänelle sanotaan, että paikkasi ei ole julkisuudessa, Sundqvist sanoo.

Vaikka Carolina Runeberg työskenteli elinaikanaan opettajana yksityiskouluissa sekä Pietarsaaressa että Helsingissä, 1800-luvun puolivälissä porvaristoon kuuluvan naisen elinpiiri oli yleisesti koti.

Sirpa Kähkönen pohtii naisten mahdollisuuksia kirjoittamiseen ja luomistyöhön. Ovatko ne milloinkaan olleet samanlaiset kuin miehillä. Entä nykyään.

– Onko naisilla koskaan historiassa ollut niin paljon aikaa ajatteluunsa ja työhönsä kuin miehillä. Naiset ovat omistaneet huoltotehtäville niin paljon ja mahdollistaneet miesten luomistyön.

Tähtiä pimeässä

Carolina Runebergin Små diktförsök -kirja löytyy Pietarsaaren museosta.

Kokoelmaa ei Carola Sundqvistin mukaan ole todennäköisesti koskaan käännetty suomeksi.

Siitä, miten kirjaan suhtauduttiin ei ole tietoa. Sundqvist tietää kuitenkin Johan Ludvig Runebergin todenneen kirjeessään, että suomalaiset lukijat ottavat kirjan varmaan mielellään vastaan.

– Hänen mielestään se oli “mukava” kirja ja sikäli erikoinen, että se oli naisen kirjoittama, Sundqvist sanoo.

Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja Sirpa Kähkönen aikoo etsiä teoksen käsiinsä. Hän toteaa, että Carolina Runebergin kaltaiset tienraivaajat ansaitsevat tulla mainituiksi historiassa ja työnsä tunnistetuksi.

– Heidän merkityksensä on aikanaan jäänyt pieneksi. He ovat pieniä loistavia tähtiä pimeässä, mutta nyt heidät otetaan esiäideiksi ja heistä otetaan voimaa. Uskon sellaisen työn voimaan.

Lue seuraavaksi:

Runebergin sisko jäi kirjailijana täysin veljensä varjoon – "Elämässähän naisen osana on vain kodin maailmaan vaikuttaa"

Kymmenen kysymystä J. L Runebergista

Helena Jouppilan ääni särkyy vain kerran hänen kerratessaan lapsuusmuistojaan.

Kirjaa kirjoittaessaan hän sukelsi lapsuuteensa ja itki hillittömästi, mutta nyt Helena Jouppila jo pystyy kertomaan kokemuksistaan ja muistoistaan ilman kyyneleitä. Jotain on tullut päätökseen kirjan myötä.

Helena Jouppilan yhdessä toimittaja Sanna Walleniuksen kanssa kirjoittama kirja "Neloset – Jouppilan sisarusten tarina" paljastaa, että neloset kärsivät kiiltävän julkisuuskuvan takana henkisestä ja fyysisestä väkivallasta: piiskaaminen oli säännöllistä, nimittely ja vähättely arkipäiväistä.

– Kyllä minä monta kertaa mietin, että voinko kertoa näin suoraan näitä kauheita asioita, hän huokaa.

Helena Jouppila, 68, haluaa kertoa nelosten tarinan, että perheväkivallasta puhuttaisiin. Hän on tehnyt työuransa perheneuvolassa ja lastensuojelussa ja huoli tämänkin päivän lapsista on suuri.

– Toivoisin, että yhden perheen tarinan sijaan tämä herättäisi keskustelua lapsiin kohdistuvasta väkivallasta ja lisäisi ponnisteluja sen vähentämiseksi.

Kauniit lapset kauniissa kulisseissa

Isokyröläiseen Jouppilan perheeseen syntyi 10. kesäkuuta 1951 suurena yllätyksenä nelosvauvat. Hätäkasteessa vauvat saivat nimet Helena, Martti, Erkki ja Jorma. He olivat Suomen ensimmäiset eloonjääneet neloset.

Nelosten syntymästä uutisoitiin kautta maan lehdissä ja radiossa.

Lapsuusvuosina nelosia kierrätettiin näyttelyissä ja messuilla esittäytymässä, he esiintyivät mainoksissa ja heidän kehitystään seurattiin lehtijutuissa.

Mainoksissa ja lehtikuvissa neloset näyttäytyivät kauniisti puettuina, hiukset suittuna ja iloisina. Kontrasti on valtava siihen kuvaan, jonka Helena Jouppila sai lapsuuden naapureiltaan sisarusten 50-vuotispäivänä. Se oli otettu sisaruksista kolmivuotiaina.

– En ollut ikinä nähnyt sellaista kuvaa meistä ja järkytyin suuresti. Olemme niin vakavia ja ne surkeat vaatteet – muissa kuvissa meidät on niin nätisti puettu.

Perheessä ei ollut omaa kameraa, joten kaikki heidän lapsuudestaan olevat kuvat ovat lehti- tai mainoskuvia. Kauniit lapset kauniissa kulisseissa.

Kun neloset aikuistuivat, median kiinnostus väheni, mutta sisarukset myös mielellään välttivät julkisuutta ja haastatteluja.

– Ne olisivat koskeneet lapsuutta ja olisi ollut vaikea kertoa siitä paljastamatta tätä toista puolta, Helena Jouppila kertoo.

Kirjan kirjoittaminen kesti lähes 20 vuotta

Kun Helena Jouppila suunnitteli nelosten tarinan kirjoittamista kirjaksi, oli helppo aloittaa julkisuudesta ja sen tuomista mukavista asioista, kuten perheen saamista lahjoituksista. Hän huomasi kuitenkin nopeasti, ettei tarinaa voi kertoa paljastamatta suurta salaisuutta.

– Jouduin miettimään, miten suhtaudun tähän salaiseen puoleen. Se kuitenkin oli yhtä totta kuin lapsuusvuosien julkisuuskin.

Kirjoitusprosessista tuli pitkä. Tarvittiin melkein 20 vuotta, että Helena Jouppila pystyi saattamaan loppuun viisikymppisenä aloittamansa projektin.

– Se oli todella raskasta ja mietin sitä, että kuinka sen kirjoitan. Miten saan kiinni niistä tunnelmista, kun olen jo tämän ikäinen. Nämä tapahtuivat, kun olin lapsi.

Valokuvat auttoivat muistojen kiinni saamisessa.

– Yritin mennä valokuvien lapsen nahkoihin ja elää ne tunteet, mitä olin tuntenut. Itkin niin hillittömästi. Pidin taukoja ja välillä kysyin itseltäni, että onko tätä pakko tehdä. Vastasin itselleni, että on. Tämä on ihan pakko tehdä.

Äiti vainosi tytärtään nelivuotiaasta saakka

"Olisin voinut kertoa, kuinka äiti oli uhannut tappaa minut ja heittää uuniin. Tai kuinka äiti oli hakannut minua haloilla ja nokkosilla. Senkin olisin voinut naiselle paljastaa, että äiti oli tarttunut tukastani kiinni ja pyörittänyt minua tuvassa ympäri niin , että olin lentänyt päin tuvan penkkiä. … Että äiti teki minulle pahaa, eikä rakastanut niin kuin äidin kuuluu."

Helena Jouppilan varhaisimmat muistot väkivallasta ovat noin kuuden vuoden iästä. Äiti piiskasi risuilla, kerran äiti pahoinpiteli hänet koivuhalolla.

Myös veljet saivat ankaraa kohtelua osakseen.

– Kerran veljet loikoilevat kerrossängyn alapedissä – äiti hyökkäsi heidän kimppuunsa, Erkki ja Jorma pääsivät karkuun, mutta Marttia äiti löi niin lujaa että harjanvarsi katkesi.

Piiskaa neloset saivat usein. Ei joka päivä, mutta säännöllisesti ja ilman mitään sen kummempaa syytä. Ehkä syyksi riitti se, että neloset olivat leikeissään äänekkäitä ja äiti oli ääniyliherkkä.

– Useimmiten hän sai kohtauksia, ilman mitään syytä. Ehkä hänellä vain oli pinna kireällä.

Nelosilla oli tapana paeta piiskaamista keittiön pöydän alle. Siellä he odottivat vuoroaan, sillä äiti piiskasi ikäjärjestyksessä.

– Jorma on myöhemmin sanonut, että hän sai vähiten, kun hän oli nuorin. Äiti jo ehti vähän kyllästyä, kun oli kolme jo piiskannut häntä ennen, Helena Jouppila hymähtää.

Vaikkei Helena enää kaikkea yksityiskohtaisesti muista, keskustelut veljien kanssa ovat auttaneet kokonaisuuden hahmottamista. Vahvistuksen tapahtumista hän sai myös sairaalasta tilaamistaan papereista.

Lopulta hän lopetti minulle puhumisen kokonaan, kun olin 14-vuotias. Mykkyyttä kesti seitsemän vuotta. Helena Jouppila

Äiti toimitettiin viideksi viikoksi hoitoon silloiseen Seinäjoen keskusmielisairaalaan Törnävälle, kun hän odotti nelosten pikkusisarta. Tuolta ajalta olevissa papereissa todetaan äidin voinnin olleen erityisen huono nelosten ollessa 6–9-vuotiaita.

– Papereissa lukee, että äiti on vainonnut tytärtään nelivuotiaasta asti. Minulla ei ole siitä muistikuvaa, enkä tiedä kenen sanoja nämä ovat, mutta näin siellä lukee.

Helena Jouppila sanoo, että fyysinen pahoinpitely loppui, kun pikkusisko syntyi. Neloset olivat silloin kymmenvuotiaita.

– Pahoinpitely muuttui toisenlaiseksi, alkoi henkinen alistaminen. Ja siihen tuli mukaan törkeät toteamukset naiseksi kasvamiseen liittyen. Lopulta hän lopetti minulle puhumisen kokonaan, kun olin 14-vuotias. Mykkyyttä kesti seitsemän vuotta.

Viimeiset vuodet kotona Helena asui isoäitinsä luona. Isoäiti asui samassa talossa muun perheen kanssa, mutta toisessa päädyssä.

Kotoa hän muutti heti 16-vuotiaana Etelä-Suomeen; ensin hän meni vuodeksi töihin ja sen jälkeen opiskelemaan.

Pahin muistoista seurasi läpi elämän

Helena Jouppilan mukaan fyysinen pahoinpitely ei kuitenkaan ollut pahinta. Eniten koski se, että hän koki, ettei hänellä ollut mitään arvoa äitinsä silmissä.

Hän kertoo muiston mustikkametsältä. Se on pahin. Ääni särkyy vieläkin sitä muistellessa ja silmät kostuvat.

Helena oli ystävänsä ja tämän äidin kanssa mustikassa. Hän keksii, että äiti varmaan ilahtuisi korillisesta mustikoita. Helena on innoissaan palatessaan kotiin. Äiti kuitenkin suuttuu.

"Äiti kääntyy ja alkaa huutaa:

– Minä en sun mustikoitas tarvitte! Pidä letukka marjas!

Silloin käännyn, juoksen kuistille, siitä oikealle puulatoon ja kaadan mustikat silmittömän raivon vallassa takaseinän halkopinon päälle. Mustikkareissu on yksi kipeimpiä lapsuumuistojani. Vaikka siihen ei liittynyt fyysistä vakivaltaa, eikä ulkonäkööni kohdistuneita solvauksia, koin itseni täysin mitätöidyksi".

Helena Jouppila on ollut aikuisena innokas mustikanpoimija, mutta joka kerta mustikkametsällä välikohtaus on hiipinyt mieleen. Joka kerta se on ahdistanut.

– Kerran sitten ajattelin, että annan se muiston tulla, elän sen uudestaan. Kun annoin sen tulla, se laimeni vähitellen. Muutama vuosi sitten kun ostin mustikat torilta, muisto vain häilähti mielessä, kuin väistyvä varjo. Huomasin, ettei se enää tunnu pahalta. Se on olemassa, jälki on jäänyt, mutta kipu on lähtenyt.

Kurittaminen oli systemaattista

Helena Jouppila on pohtinut paljon vaikeaa äitisuhdettaan, ja sitä miksi äiti kohteli lapsiaan niin julmasti. Hän on yrittänyt etsiä vastauksia, mutta aukotonta selitystä ei ole löytynyt.

Ehkä äiti ei kiintynyt lapsiinsa. Neloset olivat vauvoina yhdeksän kuukauden ikäisiksi sairaalahoidossa.

– Kun nykyään puhutaan varhaisen kiintymyssuhteen merkityksestä olen pohtinut, että jäikö siinä jotain olennaista tapahtumatta meidän välillämme.

1950-luvulla ei myöskään ymmärretty, millainen kriisi vanhemmille oli saada yllättäen neljä lasta. Minkäänlaista tukea tai valmennusta ei tällaiseen tilanteeseen ollut.

Ehkä tilanteeseen vaikuttivat nelosten äidin omat kovat kokemukset. Hän menetti oman äitinsä nuorena ja joutui jo varhain huolehtimaan nuoremmista sisaruksistaan. Kun sitten lapsia syntyi kerralla neljä, tilanne oli samankaltainen: hän sai jälleen vastuulleen lapsilauman, jota ei halunnut.

Helena Jouppila huomauttaa, että 1950-luvulla lapsia oli vielä tapana kurittaa. Se on monen muunkin sodan jälkeen syntyneen lapsuutta.

– Mutta äidin kohdalla se oli jotenkin niin systemaattista, että on hänen täytynyt olla mieleltään sairas ihminen.

Ainoa yhteys äitiin syntyi tämän kuolinvuoteella

Helena Jouppila avioitui nuorena, 21-vuotiaana, kirurgi Pentti Peltosen kanssa. Peltonen oli sama lääkäri, joka oli aikanaan toiminut lääkärinä nelosten synnytyksessä. Hän oli heidän tavatessaan viisikymppinen, asumuserossa elävä kahdeksan lapsen isä.

Peltonen oli ottanut aikuisuuden kynnyksellä oleviin nelosiin yhteyttä. Helena Jouppila päätyi vastaamaan lääkärin lähettämään kirjeeseen. Kirjeet johtivat tapaamiseen ja tapaaminen romanssiin.

Peltosen ansiota kuitenkin oli, että äiti alkoi taas puhua tyttärelleen.

– Ei pitkiä keskusteluja. Äidin asenne säilyi loppuun asti tietynlaisena. Kun olin aikuinen, hän ei osoittanut väkivaltaa minua kohtaan, eikä sellaista suoranaista alistamista tai muuta, mutta ei meidän välillemme koskaan tullut minkäänlaista suhdetta.

Helena Jouppila kertoo, että ainoa yhteys äitiin syntyi tämän kuolinvuoteella.

Äiti oli tuolloin jo menettänyt puhekykynsä sydäninfarktin myötä.

– Koskaan aikaisemmin hän ei ollut katsonut minua sillä tavalla: suoraan ja vähän hätääntyneenä. Ja minä katsoin takaisin ja silloin minusta tuntui, että se oli ainoa hetki, jolloin meillä oli yhteys toisiimme.

Se oli viimeinen katse. Äiti kuoli muutaman päivän päästä.

Isä oli hyväntahtoinen ja kiltti

Äiti kielsi kertomasta isälle pahoinpitelyistä. Uhkaili, ettei saa sanoa mitään. Eivätkä lapset uskaltaneet kertoa.

Helena Jouppila kuvailee suhdettaan isäänsä lämpimäksi. Isä muun muassa auttoi Helenaa taloudellisesti, kun hän lähti opiskelemaan. Äidin suhteen isästä ei kuitenkaan ollut apua.

– Isä oli hyväntahtoinen ja kiltti mies. Ehkä vähän avuton äidin kanssa. Ja mitä vaihtoehtoja hänellä olisi ollutkaan.

Helena Jouppila huomauttaa, että siihen aikaan ajateltiin että likapyykki pestään kotona. Perheongelmiin ei ollut apua saatavilla, eikä niitä edes pidetty oikeina ongelmina.

Kirjoittaminen laimensi häpeää

Lapsuuden kokemukset ovat seuranneet Helena Jouppilaa läpi elämän. Tunteet ovat laimenneet vuosien varrella, osin terapian ja toisaalta kirjan kirjoittamisen myötä.

– Noin kolmikymppisenä ajattelin, että voin valita kahdesta tiestä. Voin valita katkeruuden, joka myrkyttää elämäni, tai sitten annan asiat järjen tasolla anteeksi.

Katkerakin hän myöntää olleensa.

– On niitä katkeruuden piikkejä näiden vuosien aikana tullut. Mutta olen pitänyt huolen, ettei siitä tule vallitseva tunne.

Kipu mikä näihin kokemuksiin on liittynyt, on poistunut. En tunne enää tuskaa tapahtumien johdosta. Helena Jouppila

Helena Jouppila muutti viime syksynä takaisin kotiseudulleen Isoonkyröön. Hän palasi, vaikka nuorena vannoi, ettei koskaan tule takaisin.

Kodin vieressä virtaa Kyrönjoki. Lapsuudenkotiin on matkaa vajaa kilometri. Sisar asuu seinän takana, veljistä kaksi asuu lähellä, yksi toisella paikkakunnalla, mutta Etelä-Pohjanmaalla.

Helena Jouppila istuu kotisohvallaan levollisena.

– Olen sovussa itseni kanssa. Olen käsitellyt asioita paljon. Kaikkein pahin, se häpeä, se lamaannuttava kauhistuttava tunne, on laimentunut kirjoitusprosessin myötä. Kipu mikä näihin kokemuksiin on liittynyt, on poistunut. En tunne enää tuskaa tapahtumien johdosta.

Kursiivilla olevat otteet ovat lainauksia Helena Jouppilan kirjasta "Neloset – Jouppilan sisarusten tarina".

Ruokaperunasta ei tule tänä vuonna pulaa. Varastoperunaa riittää siihen saakka, kunnes uusi sato syksyllä valmistuu.

Viime kesänä kävi toisin. Tuolloin Suomessa podettiin pienoista perunapulaa. Se johtui edellisvuoden kuivuuden pienentämästä sadosta ja osin myös Baltian ja Keski-Euroopan viennistä.

– Tänä vuonna perunan vienti Suomesta ulkomaille on ollut olematonta, kuvaa tilannetta karijokelainen perunanviljelijä, Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliiton MTK:n perunaverkoston jäsen Timo Hautaviita.

Luonnonvarakeskus Luke julkaisi tänään torstaina perunanviljelijöiltä kerätyt, tammikuun puolivälin ruokaperunan varastomäärät. Ruokaperunaa ja ruokateollisuusperunaa on nyt koko maan varastoissa hieman edellistä varastokautta enemmän, yhteensä 107 miljoonaa kiloa.

Päätuotantoalueella halla kuritti satoa

Varastomäärissä on alueittaisia eroja. Esimerkiksi pohjalaistilojen perunavarastot ovat viime kauden tasolla.

Pohjanmaan sekä Etelä- ja Keski-Pohjanmaan tiloilla oli tammikuun puolivälissä lähes 53 miljoonaa kiloa ruokaperunaa ja ruokateollisuusperunaa.

Perunan varastomäärissä näkyvät kasvukauden vaihtelevat sääolot. Päätuotantoalueen satoa nipisti ankara kesähalla.

– Halla osui Suupohjassa pahimpaan mahdolliseen aikaan heinä- ja elokuun vaihteeseen, Timo Hautaviita kertaa.

Tuottajalle 20 senttiä perunakilosta

Perunan tuottaja- ja kuluttajahinnat ovat pysyneet viime vuoden tasolla. Luonnonvarakeskuksen mukaan perunan hinnan muutoksilla ei näytä olevan vaikutusta sen kulutukseen Suomessa. Luken mukaan tuottaja saa alle 20 senttiä perunakilosta.

Luken varastokyselyyn osallistuvat ne ruoka- ja ruokateollisuusperunaa viljelevät tilat, joiden peruna-ala on vähintään viisi hehtaaria. Tällaisia tiloja oli 448 ja niiden ruoka- ja ruokateollisuusperuna-ala oli yhteensä 10 701 hehtaaria. Kolmessa pohjalaismaakunnassa on lähes 200 tällaista perunatilaa.

Timo Hautaviidan mukaan perunatilojen määrä laskee kaiken aikaa ja jäljelle jäävien tilojen koko kasvaa. Vuosittain muutama prosentti tiloista lopettaa perunanviljelyn. Tämä kehitys on jatkunut jo ainakin vuodesta 2000.

Ylen aiemmin torstaina julkaisemassa ja paljon lukijoita keränneessä jutussa kerottiin Jouppilan nelosten perheen väkivallan varjostamasta lapsuudesta.

Suomen kuuluisin nelikko, 50-luvun alussa syntyneet Jouppilan neloset, istuivat pöydän alla ja odottivat vuoroaan piiskattavaksi. Median seuraamien lasten lapsuutta varjosti mielenterveysongelmaisen äidin kovalla kädellä säännöllisesti jakama kuritus.

Nykyään äidit ja isät eivät tartu enää vitsaan. Myös tukistaminen, sormille näpäyttäminen ja läimäyttäminen ovat Suomessa vähentyneet selkeästi viimeisen kymmenen vuoden aikana, selviää Lastensuojelun keskusliiton asenneselvityksestä.

Ohjelmajohtaja Miia Pitkänen kertoo, että suomalaiset ovat erittäin hyvin perillä siitä, että laki kieltää lasten ruumiillisen kurittamisen.

– Tuoreimmassa eli vuoden 2017 asenneselvityksessä 95 prosenttia vastaajista tiesi 1980-luvun alkupuolella voimaan tulleesta laista, Pitkänen sanoo.

Psykologi Keijo Tahkokallo miettii Jouppilan nelosten lapsuutta. Aikakausi ei tukenut monikkoperheiden ongelmia, eikä mielenterveyspulmista välttämättä haluttu edes puhua hulluksi leimautumisen pelossa. Vitsan antaminen kuului arkiseen elämään. Hän muistaa itsekin elävästi, miten koivunoksien isku sai paljaat sääret kirvelemään. Tahkokalliotakin piiskasi äiti.

– Se oli ajan tapa silloin. Nykyään sentään on olemassa palveluja ja esimerkiksi mielen ongelmista uskalletaan puhua ääneen.

Ei satuteta, mutta uhataan sillä

Vaikka enää ei piiskata, lasten rankaiseminen ei ole nykykodeista kadonnut. Henkistä väkivaltaa, esimerkiksi satuttamisella uhkailua, käytetään Miia Pitkäsen mukaan enemmän kuin aikaisemmin.

Lapsille huudetaan, heitä nälvitään, vähätellään ja jätetään huomiotta. Silti vanhemmat pitävät henkistä väkivaltaa yhtä pahana, jos ei pahempanakin kuin fyysistä väkivaltaa.

Lastensuojelun Keskusliiton asennetutkimuksessa mies- ja naisvastaajat olivat asiasta yhtä mieltä.

– Tutkimuksemme näyttää, että vaikka asenne olisi kohdallaan, se ei takaa sitä, että arkivanhemmuudessa ei turvauduttaisi haitallisiin kasvatusmenetelmiin, toteaa Miia Pitkänen.

Psykologi Keijo Tahkokallio muistuttaa, että henkinen väkivalta jättää luunappia ja tukistusta vakavamman jäljen lapsen mieleen. Erityisen vahingoittavaa on uhata lasta hylkäämisellä.

– Se on lapselle ja miksei nuorellekin elämän ja kuoleman kysymys ja nakertaa todella pahasti luottamusta vanhempiin ja omaan turvallisuuden tunteeseen. En toki kannusta minkäänlaiseen väkivaltaan, mutta vertaan näin: mustelmat paranevat, mutta pitkään jatkuvasta henkisestä väkivallasta jää pysyvä jälki mieleen.

Vallankäyttö tuli väkivallan tilalle

Mitä alistaminen, pelottelu ja vähättely kertovat ajastamme? Tahkokallion mielestä kyse on hukassa olevasta vanhemmuudesta. Lapsen tunteenpurkauksia ei kestetä, vaan yritetään hallita kieroutuneella vallankäytöllä.

Lastensuojelun keskusliiton ohjelmajohtaja Miia Pitkänen uskoo väärien ratkaisujen kumpuavan vanhempien tai vanhemman kokemasta vahvasta uupumuksesta ja yksin olemisen tunteesta.

– Sorrut huutamaan tai vähättelemään lasta, vaikka kuinka tiedät, että se on väärin ja haitallista, hän miettii.

Keijo Tahkokallio muistuttaa, että aikuisen tehtävä on rankaista, kun lapsi tai nuori tekee väärin. Siihen ei tarvita henkistä eikä fyysistä väkivaltaa. Kätevintä on ottaa mieluinen etu määräajaksi pois eli esimerkiksi rajoittaa pelaamista tai vaikkapa ottaa puhelin pois. Toinen hyvä keino on laittaa lapsi tai nuori vastaamaan hyvällä tekemäänsä pahaan eli hyvittää jollakin yhdessä sovitulla tavalla tekonsa.

– Lapsi ymmärtää jo nuoresta, jos on tehnyt väärin. Hänen pitää kehittyäkseen myös oppia, että siitä seuraa jotakin. Vahingollista on, jos rankaisu tulee, vaikka lapsi ei olisi tehnyt mitään väärää. Silloin asiaa ei pysty ymmärtämään, Tahkokallio sanoo.

Oma lapsuus heijastuu kasvatukseen

Lastensuojelun Keskuliiton 2017 tekemästä asennekyselystä ei selviä, kumpi sukupuoli käyttää enemmän henkistä väkivaltaa lapsia kohtaan. Edelleen kuitenkin näyttää siltä, että miehet suhtautuvat ylipäätään kurittamiseen naisia myötämielisemmin.

Ohjelmajohtaja Miia Pitkänen uskoo, että Suomessa on paljon nuoria vanhempia, joita ei ole fyysisesti kuritettu. Se heijastuu myös fyysisen kurittamisen määrän vähenemiseen.

Omat lapsuuden kokemukset vaikuttavat voimakkaasti siihen, miten itse kasvattaa lapsensa.

Myös henkisen väkivallan käyttö peritytyy sukupolvelta toiselle. Alistamisesta ja uhkailusta ei jää mustelmaa. Siksi Pitkäsen mielestä olisi tärkeää, että esimerkiksi neuvolassa keskusteltaisiin vanhempien omasta lapsuudesta.

Lastensuojelun Keskusliitto lupaa uusia asenneselvityksen tuloksia 2021.

– Toivottavasti silloin alkaisi näkyä laskua myös henkisen väkivallan kohdalla.

Kaksi kokkolalaista koulutyttöä tarttui tietämättään maailmalla nousemassa olevaan trendiin. Kuka tahansa voi pistää pystyyn jumppakerhon ja ryhtyä vertaisohaajaksi. Vilma Knutar ja Ella Erkkilä tekivät niin. Nyt he toteuttavat trendiä omakotitalon autotallissa.

Ovi käy tiuhaan Kokkolan Vaeltajantiellä. Kylmän ilman mukana autotalliin tupsahtelee innokkaan oloisia tyttöjä ja tällä kertaa yksi poikakin. Jumppakerho on alkamassa.

Ulkovaatteet heitetään nurkkaan ja sitten alkaa puheensorina ja kysely “Vilma, Vilma, mitä me tehdään?” “Ella hei, tehdäänkö kärrynpyöriä?”

Näyttäisi siltä, että huoli suomalaislasten liian vähäisestä liikkumisesta tai liikunnan vetovoiman vähentymisestä ei koske ainakaan Mineaa, Neelaa, Sofiaa, Elleniä, Robinia, Essiä, Venlaa ja kahta Melinaa.

Autotallissa mahtuu hyvin kymmenen lasta jumppaamaan

Autotalliin rakennetussa liikuntatilassa 13 vuotias Vilma Knutar ja 12 vuotias Ella Erkkilä järjestävät tulijat riviin ja alkavat ohjeistaa seuraavan tunnin tekemisiä. Osa lapsista ohjataan pienelle trampoliinille, osa matalalle puomille ja loput jumppamattojen ääreen.

Jumppakerho on kokoontunut viikoittain kesästä alkaen. Kesällä kirmattiin pihalla, mutta talvella on mahduttava omakotitalon autotalliin. Yllättävän hyvin kymmenkunta lasta mahtuu peuhaamaan, kun tekemiset jaetaan pieniin ryhmiin.

Jumppakerho Vaeltajanvoltti syntyi Vilman ja Ellan ideasta. Telinevoimistelutunneilla oli opittu hyviä liikkeitä, joita haluttiin opettaa muillekin.

– Olemme pitäneet joskus yksittäisiä voimistelujuttuja joillekin lapsille täällä. Sitten tuli vaan ajatus, että ois kiva pitää useammallekin. Siitä se alkoi, muistelee Ella Erkkilä.

Idea sai kannatusta kotikadun eli Vaeltajantien varrella asuvilta lapsilta. Nyt Voltin tapaamisiin tulee jumppaajia kauempaakin asuinalueelta. Ryhmällä on oma WhatsApp-ryhmä, jossa tunteja sovitaan. Osallistujat ovat ohjaajia hiukan nuorempia, 5-10 -vuotiaita.

Tämänkertainen tunti alkaa erilaisilla viesteillä. Karhunkävelyä tai pikemminkin juoksua eteen ja taaksepäin sekä sammakkohyppyjä samaan tyyliin. Äänitaso nousee, kun oma ryhmä kiritetään vauhtiin.

Tyttöjen idea herättää ihastusta

Alueellisen liikunnan kattojärjestön Keski-Pohjanmaan Liikunnan asiantuntija Emilia Hirvi on ihastunut kuullessaan koulutyttöjen perustamasta liikuntakerhosta. Samantyyppisiä ryhmiä on hänen arvionsa mukaan harvassa, vaikka juuri “vertaisohjaaminen” on maailmalla nouseva trendi ja erittäin suositeltavaa.

Huoli ruutuajan lisääntymisestä ja lasten sekä nuorten vähäisestä liikkumisesta on synnyttänyt maahan monia hankkeita, joissa lapsia ja nuoria pyritään saamaan liikkeelle. Esimerkiksi Olympiakomitea kanavoi yksityistä rahaa Lasten liike -kerhoihin ympäri maan.

Ellan ja Vilman kerhoon ei ole haettu mistään tukea. Tytöt liikuttavat lapsia vapaaehtoisesti ja oman innostuksensa vuoksi.

Opettamansa temput ja liikkeet tytöt ovat omaksuneet telinevoimisteluharjoituksistaan. Kumpaakin miellyttää lajissa sen monipuolisuus. Jatkamaan kannustaa se, että huomaa kehittyvänsä ja tapaa harjoituksissa kavereita. Samaa tytöt toivovat ohjattavilleenkin.

Moni suomalaislapsi viettää nykyään enemmän aikaa ruudun ääressä kuin liikkuen. Tutkimusten mukaan yli puolet 9-15-vuotiaista viettää aikaa ruudun ääressä enemmän kuin kaksi tuntia päivässä.

Vaeltajanvoltin vetäjät eivät kuulu tähän ryhmään, sillä molemmilla vanhemmat säätelevät ruutuaikaa. Viikoittaista liikunta-aikaa kertyy tietysti telinevoimistelusta ja jumpparyhmän ohjaamisesta, mutta Vilmalla myös yleisurheilutreeneistä ja Ellalla esimerkiksi suunnistuksesta.

Jännittävin temppu on vielä edessä

Jumppa-areenaksi valjastetussa autotallissa on ehditty venytellä ja vahvistaa esimerkiksi selkää ja vatsalihaksia. Koordinaatio ja tasapaino ovat harjaantuneet matalalla puomilla.

Melina Myllymäki ja Melina Kinnunen odottavat kovasti, että treenattaisiin temppua, joka tytöiltä sujuu vasta vain trampoliinilla: bäkkiä eli volttia taaksepäin. Sitä harjoitellaankin niin, että toinen ohjaajista auttaa hyppääjää selästä ja toisesta jalasta tukien.

Jumppakerhossa lasten kasvoilta paistaa innostus. Liikunnan riemu on ohjaajillakin taustalla. Ella ja Vilma ovat liikkuneet perheidensä kanssa pienestä alkaen.

– Liikunnasta tulee hyvä olo. On mukavaa, kun tietää treenanneensa hyvin ja kehittyy, analysoivat tytöt.

Tunti liikkuen hurahtaa nopeasti.

Ennen kotiinlähtöä täytyy kuitenkin kajauttaa oma tsemppihuuto “vaeltajanvoltti” sekä etsiä paras tarra omaan osallistujavihkoon. Sitten ryhmä hajaantuu. Osa menee kotiin, osa lähtee suoraan seuraaviin treeneihin.

Taitoluisteluvalmentaja Ulla Papp tunnustaa olleensa aikoinaan ilkeä valmentaja.

Huutaja, räyhääjä, itkettäjä.

Ammattivalmentaja miettii omaa historiaansa, kun maata kuohuttaa kohu muodostelmaluisteluvalmentajan nöyryyttävistä psyykeharjoituksista, epäonnistujan ympärille kootuista haukkumisringeistä ja itsemurhakehotuksista.

Myös Pappin menneisyydestä löytyy hetkiä, joiden takia joutuu katumaan. Hän muistelee tilannetta, joka veti hiljaiseksi.

Nelilapsisen perheen äiti imetti kuopustaan Kanadassa ja katseli samalla vanhaa luisteluvideota. Näky kauhistutti.

– Kuka tuo lasta kiusaava hirviövalmentaja on? Miten voin olla noin ilkeä?

Video oli seitsemän vuotta vanha. Papp tarttui puhelimeen ja pyysi anteeksi jo aikuiseksi ennättäneeltä luistelijalta. Anteeksiannosta huolimatta oma käyttäytyminen hävettää edelleen.

Välillä pelottaa, kuinka vahvasti voin vaikuttaa näihin lapsiin. Päävalmentaja Ulla Papp, Kokkolan Taitoluistelijat

Suomessa ja maailmalla vuosikymmeniä valmentaneen naisen elämässä tarvittiin romahdus, että löytyi rohkeus olla ihminen joka ei halua kyykyttää ketään.

Avioero ja yksinhuoltajuus ilman minkäänlaista turvaverkkoa pysäyttivät kertaheitolla.

– Olin ihmisenä täysin rikki. Ystävä neuvoi hankkimaan hyvän lakimiehen lisäksi psykoterapeutin.

Papp kävi vastaanotolla ja kiinnostui psykoterapiasta niin, että kriisistä selvittyään suoritti itsekin Kanadassa viiden vuoden opinnot ja tutkinnon.

– Psykoterapia pelasti minut ihmisenä ja valmentajana.

Kiltteydestä tulevaisuuden taktiikka?

Tunne itsesi, omat vahvuutesi ja heikkoutesi. Vasta sitten pystyt luomaan toiseen luottamuksellisen ja arvostavan suhteen. Kun välität itsestäsi, välität myös heistä, joita valmennat.

Ulla Papp sanoo psykoterapiassa löytäneensä itsensä ja tajuneensa, ettei tarvitse esittää olevansa jotakin, mitä ei ole. Jos on hyväntahtoinen ihminen, sitä saa olla valmentajankin.

Suomen Olympiakomitean Huippu-urheiluyksikön urheilupsykologi Hannaleena Ronkainen näkee kiltteydessä potentiaalia jopa tulevaisuuden valmennustaktiikaksi.

– Kiltteys ja sen parempana synonyymina ehkä arvostava kohtaaminen, voisi olla arvo, josta urheilumaailma ja menestystä tavoitteleva valmennus hyötyisivät valtavasti.

Hän korostaa, että juuri kiltteys vaatii rohkeutta, että uskaltaa olla oma itsensä ja tehdä itselle sopivia päätöksiä.

Kokkolan Taitoluistelijoiden päävalmentaja Ulla Papp yrittää toimia niin, ettei kukaan joudu lähtemään treeneistä itkien kotiin. SIlti hän ei halua sanoa olevansa kiltti valmentaja, vaan pikemmin kannustava ja rakentava. Luistelijoiden vanhemmilta tulee välillä palautetta, että olisit varmaan tosi hyvä, jos et olisi niin lälly.

Onko uskottavuus kortilla, jos valmentaja sanoo olevansa kiltti? Herättääkö adjektiivi vain kielteisiä mielikuvia naiiviudesta ja lepsuudesta? Onko se signaali vääränlaisesta varovaisuudesta ja alistumisesta?

Urheilupsykologi liittää kiltteyden avoimuuteen, ystävällisyyteen ja hyvätapaisuuteen. Toisia arvostavaan kohtaamiseen, jossa kuullaan toista, ja suhtaudutaan toisiin empaattisesti.

– Kiltit ominaisuudet eivät missään nimessä sulje pois sitä, että ihminen voi olla yhtä aikaa myös määrätietoinen, sitkeä, sitoutunut, tavoiteorientoitunut ja menestystä tavoitteleva, Ronkainen miettii.

“Perhana, osaan olla kova”

Useat valmentajat ovat ottaneet Ulla Pappiin yhteyttä valmennuskohun myötä. Hän sanoo olevansa huolissaan kollegojen jaksamisesta. Moni miettii, onko omalla työllään aiheuttanut jotakin peruuttamatonta.

– Muutama mätä omena ei kuitenkaan tarkoita, että koko säkillinen olisi pilalla. Tämä maa tarvitsee nyt hyvää urheilujohtamista!

Papp ei pidä valmennuskulttuurista, joka vaatii itsensä kovettamista.

Jyväskylän liikuntatieteellisestä valmistunut maisteri ja valmentaja pakotti itsensä olemaan ilkeä, koska halusi todistaa vähättelijöille, että kiltistä nuoresta naisesta on v-mäiseksi valmentajaksi.

Pappin kanssa valmennukseen suuntautui vain kolme naista. Miesvaltaisessa yhteisössä häntä kehotettiin kouluttautumaan mieluummin vaikka lastentarhaopettajaksi.

Kun Papp pysyi opinnoissaan valitsemallaan tiellä, muut opiskelijat tulivat kannustamaan jäähallille: ole tiukempi, ole kovempi!

– Kunnianhimoisena hoin itselleni, että perhana, osaan olla kova. Se söi naista enemmän kuin ymmärsinkään.

Urheilumaailma ihaili kovalla kouluttamista. Urheilijat olivat valmentajia varten.

– Muovailuvahaa, josta valmentaja muokkasi haluamansa, Papp puuskahtaa ja huomauttaa, ettei autoritäärinen valmennustapa ole suinkaan kadonnut, vaan porskuttaa hyvissä voimissa suomalaisessa urheilukulttuurissa.

12-vuotiaana Yhdysvaltoihin harjoittelemaan lähtenyt Ulla Papp ehti itse kokea autoritäärisen valmennuksen kaikki puolet.

Hän pääsi luistelemaan sekä amerikkalaisten että neuvostoliittolaisten huippujen kanssa. Molemmissa leireissä valmennettiin kovilla otteilla.

Yhdysvaltalaiset kyykyttivät nuorta suomalaista henkisesti, Neuvostoliiton maajoukkueen treeneissä kyykytyksen sai kokea fyysisenä rääkkinä.

Jatkuva painon tarkkailu ja julkiset punnitukset sairastuttivat Pappin bulimiaan. Sairaus paljastui, kun syömättömyyden, ahmimisen ja oksentelun kierre sai kehon reagoimaan rankoilla rytmihäiriöillä.

– Silloin sitoutumista haettiin syyllistämisellä, ei luottamuksen rakentamisella, mikä kuitenkin on tärkeintä, miettii Papp, jonka oma luistelu-ura katkesi loukkaantumiseen.

"Tyyristä jääaikaa ei tuhlata"

Ulla Papp korottaa edelleen ääntään harjoituksissa. Pinna palaa, jos murrosikäiset luistelijat mieluummin höpöttävät kuin keskittyvät harjoituksiin.

– En karju, enkä kiroile, mutta teen tiukasti selväksi, että tämä harrastus on vanhemmillenne kallista, joten tyyristä jääaikaa ei tuhlata. Kentällä tehdään töitä ja pukuhuoneessa vasta höpötetään.

Hän uskoo, ettei pään silittelyllä nousta huipulle. Urheilija tarvitsee tsemppiä, kun pitää tehdä kovin rääkki. Silloin on kannustettava ja komennettava: pystyt siihen, vielä vaan, anna mennä, nyt kaikki peliin!

Urheilussa tunteet kuohuvat. Urheilupsykologi Hannaleena Ronkainen muistuttaa, että tiiviiseen valmennussuhteeseen kuuluu välillä jopa riitely. Olennaista on, miten riita ratkotaan.

Kiistojen selvittämiseen tarvitaan ihmissuhdetaitoja. Kykyä asettua toisen asemaan, myöntää virheensä ja pyytää ja antaa anteeksi.

Kovan linjan vuosina puhelimen pirahdus ahdisti Ulla Pappia. Puhelu tiesi yleensä vääntöä valmennettavien vanhempien kanssa.

Soittoja tulee aina silloin tällöin vieläkin, mutta nykyään Papp kiittää niistä. Hän haluaa, että pienimmätkin murheet selvitetään heti ennen kuin ne ehtivät paisua vuoriksi. Hän kertoo haluavansa tehdä lapsille ja nuorille turvallisen olon, että he kokisivat olevansa hyväksyttyjä juuri sellaisena kuin ovat.

– Kiusaamiseen on nollatoleranssi.

Papp pitää huolestuttavana Taitoluisteluliiton viimeisintä lajikulttuuritutkimusta, jonka mukaan kyselyyn vastanneista urheilijoista 46 prosenttia kokee epäonnistumisen pelkoa.

Urheilupsykologin mielestä valmennuksessa kiltteys näkyy myös lupana epäonnistua.

Virheet myönnetään, ja myös valmentaja saa tehdä virheitä.

– Epäonnistumisen jälkeen ei rangaista,eikä syyllistetä, vaan pohditaan, miten päästään eteenpäin, ja mikä on tärkeintä muistaa jatkossa, Ronkainen korostaa.

Haukkuminen ja henkilökohtaisuuksiin meneminen eivät tue kenenkään menestystä.

Ulla Papp puhuu lämpimästi Kanadan-mallista. Jokainen valmentaja on koulutettu ja rekisteröity. Jokaisen on myös päivitettävä säännöllisesti eettisen valmennuksen osaamisensa.

Hän ihailee myös maan tapaa ensin sitouttaa lapset hauskuuden kautta lajiin, sitten harjoituttaa harjoittelemaan, harjoituttaa kilpailemaan ja lopuksi harjoituttaa voittamaan.

– Siellä myös ymmärretään, että ensin tulee ihminen ja vasta sitten urheilija. Niin ajattelemme myös Kokkolan Taitoluistelijoissa.

Urheilupsykologi Hannaleena Ronkaisen mielestä psyykkinen valmennus on mennyt Suomessa kymmenessä vuodessa paljon eteenpäin.

– Urheilijat ja valmentajat tiedostavat yhä paremmin, ettei kyse ole irrallisesta saarekkeesta vaan asiasta, joka on läsnä kaikessa tekemisessä.

Valmentajan vaikutus lapsiin vahva

Ulla Papp sanoo tehneensä valmentajana paljon virheitä, mutta pystyy myös nauttimaan aikaansaannoksistaan.

Hän on sinut sen kanssa, ettei jokainen pidä hänestä. Valmentajana hän haluaa olla reilu, tasapuolinen ja rehellinen.

Vastuu on kova, kun vanhemmat antavat lapsensa valmentajan hoiviin.

– Välillä pelottaa, kuinka vahvasti voin vaikuttaa näihin lapsiin. Siksi haluan, että he kasvavat kokonaisiksi ja ehjiksi, Papp miettii.

Nyrkkisäännöksi hän neuvoo vanhempia valitsemaan lapselleen valmentajan, jolla on samat arvot kuin heillä itsellään. Se selviää, kun käy tutustumassa ja juttelemassa valmentajan kanssa.

Papp on välillä pohtinut, voiko hän sanoa olevansa menestynyt valmentaja, koska hänellä ei ole yhtään olympiavoittajaa tai maailmanmestaria.

Mielestään hän on kuitenkin pystynyt tekemään tärkeimmän eli välittämään monelle lapselle ja nuorelle, myös omille kansainvälisille kentälle yltäneille lapsilleen, mitä taitoluistelu parhaimmillaan on.

– Kun lapsi tulee silmät suurina jäältä suorituksensa jälkeen ja sanoo, Ulla, mä lensin! Se on juuri sitä taikaa, jonka haluaa kokea yhä uudelleen ja uudelleen.

KPK Yhtiöiden toimitusjohtaja Vesa Pihlajamaa yllättyi Sanoman Alma-kaupoista, mutta vain hetkeksi.

– Ensin se oli yllätys, että oho! Toisaalta ei ole, sillä toimiala on tilanteessa, jossa tällaisia järjestelyjä pitää ja on luonnollista tehdä.

Keskittyminen voi Pihlajamaan mukaan alalla jatkua yhä, mutta se ei ole itsestäänselvyys. Synergiaa tulee keskittämisessä siinä, että peruskulut voidaan jakaa useamman lehden kesken.

Uutistuotannon on silti oltava paikallista.

– Ne uutiset, joita tilaajat haluavat, ovat paikallisia. Yhä on tilaa pienille toimijoille, vaikka meidän tyyppisille. Emme ole edes pienimmästä päästä. Mutta hyvin voi olla, että keskittyminen jatkuu.

Myös pienten lehtien loppuminen on hänen mukaansa mahdollista; Pihlajamaa pohtii, kuinka tuoreen kaupan myötä käy Alman pienille lehdille, sillä Sanoma on aiemminkin luopunut paikallislehdistä.

Vesa Pihlajamaa ei koe KPK yhtiöiden tilannetta suurten mediatalojen puristuksessa painostavana. Hän uskoo, että Keskipohjanmaa pysyy itsenäisenä jatkossa, joskin yhteistyötä tehdään.

Ne uutiset, joita tilaajat haluavat, ovat paikallisia. Vesa Pihlajamaa

Ei vaikutuksia toistaiseksi Ilkka-Yhtymässä

Ilkka-Yhtymän toimitusjohtaja Olli Pirhonen ei usko, että Sanoman Alma-kauppa näkyy suuresti pohjalaismaakunnissa.

– Meille tällä yrityskaupalla ei ole suoranaisia vaikutuksia, mutta toimialan kannalta tämä on iso ja merkittävä järjestely. Tällä haetaan pidemmän aikavälin toimintaedellytysten parantamista koko mediakentässä, Pirhonen sanoo.

Ilkka-Yhtymä omistaa Alma-Mediasta edelleen 10,9 prosenttia. Pirhosen mukaan Sanoman ja Alman tekemän kaupan merkitys selviää myöhemmin.

– Alma varmasti jatkaa strategiansa mukaisesti panostuksia digitaaliseen liiketoimintaan ja me olemme mukana kehittämisessä jatkossakin.

Myös maakuntamedioiden yhteenliittymä Lännen Median tulevaisuus otetaan Pirhosen mukaan keskusteluun tulevien kuukausien aikana, kun kilpailuviranomaisten kanta asiaan on saatu ja kauppa on selvä. Tässä vaiheessa asiasta on vaikea sanoa mitään.

Pirhosen mukaan Ilkka-Pohjalaisen myynti isommalle toimijalle ei ole näköpiirissä.

– En näe myyntipaineita. Varmasti on hyvä, että alalle muodostuu suuria toimijoita. Tilaa on kuitenkin pienemmillekin. Me jatkamme Ilkka-Pohjalaisessa kehitystyötä ja teemme jatkossa entistä vahvempaa maakunnallista mediaa tänne meidän alueelle. Uskon että tämä vahvistaa asemaamme kokonaisuudessa, Pirhonen sanoo.

Varmasti on hyvä, että alalle muodostuu suuria toimijoita. Tilaa on kuitenkin pienemmillekin. Olli Pirhonen

Miten käy Lännen Median ja STT:n?

Vesa Pihlajamaa on Lännen Median hallituksen puheenjohtaja.

Lännen Mediassa on osakkaana joukko sanomalehtiä, joilla on valtakunnallinen yhteistoimitus. Keskipohjanmaa ja Ilkka-Pohjalainen ovat mukana Lännen Mediassa.

Myös Alma Media on yksi Lännen Median osakkaista ja mukana yhteistyössä kahden maakuntalehden voimin.

Yhteistyön jatko pohdituttaa pian väistyvää puheenjohtajaa. Tuoreeltaan on sovittu, että Pihlajamaan seuraaja hallituksen puheenjohtajana valitaan Lännen Median nykyisistä osakkaista.

– Nopeasti ei tapahdu mitään, sillä kauppa vaatii kilpailuviranomaisten hyväksynnän. Katsotaan sitten, miten kauppa toteutuessaan vaikuttaa yhteistyöhön, Pihlajamaa sanoo.

Sanoma on myös STT:n pääomistaja. Pihlajamaa muistuttaa kuitenkin, että STT:n ja Lännen Median roolit ovat hieman erilaiset.

– Voisin kuvitella, että tilaa voi löytyä molemmille, mutta jotain hienosäätöä on ehkä tarpeen tehdä.

Lisää aiheesta:

Sanoma ostaa Aamulehden, Satakunnan kansan ja 13 muuta Alman lehteä

Lehtien keskittyminen huolettaa lukijoita: "Vaikuttaako tämä niin, että lehdet tehdään Helsingissä ja täällä luetaan, mitä siellä tapahtuu?"

Lauha ja lumeton talvi on nakertanut pohjalaisteihin rajuja vaurioita.

Etelä-Pohjanmaan Ely-keskuksesta arvioidaan, että talvi on ollut tähän mennessä yksi pahimmista: monttuja ja reikiä on niin paljon, että paikkauksia on tehtävä joka päivä sekä valta-, kanta-, seutu- ja yhdysteillä.

– Uusista vaurioista tulee ilmoituksia jatkuvasti, mutta vain suurimmat reiät kyetään hoitamaan, kertoo Ely-keskuksen toiminnanohjauspäällikkö Tanja Västi.

Lämpötilojen sahaaminen plussan ja miinuksen välillä sekä vesisateet ovat rikkoneet jo valmiiksi rapistuneita päällysteteitä.

– Koloihin päässyt vesi turpoaa jäätyessään ja rikkoo päällysteen. Lisäksi autojen nastarenkaat irrottovat kiveä ja tien pinta avautuu vedelle. Pahaa jälkeä on tullut, harmittelee Västi.

Esimerkiksi Kokkolassa paikkausryhmät kiertävät jo korjaamassa reikiä sitä mukaa, kun ilmoituksia tulee. Palautetta on satanut kuopista jo runsaasti, kertoo Kokkolan tiemestari Kari Pihlajamäki ja toivoo sen jatkuvan.

– Toivottavasti kaupunkilaiset ilmoittavat välittömästi, kun näkevät kuopan. Tällaiset kelit ovat myrkkyä teille: kun ei ole pakkasta, ei lunta, vaan kuoppaan vielä sataa vettä ja liikennekin jyrkää siitä yli, niin kyllähän se reikä siitä suurentuu.

Talvella poikkeuksellisesta kuumapaikkauksesta hätäapua

Hätäapuna urakoitsijat yrittävät poikkeuksellisesti jo helmikuussa tilkitä reikiä kuumapaikkauksilla, joita tehdään tavallisesti vasta kesällä.

– On pitänyt turvautua kuuman massan käyttöön, että tie kestäisi, kertoo Västi.

Ely-keskuksessa mietitäänkin nyt kuumeisesti, miten tiet pidetään edes jonkinlaisessa kunnossa. Huonokuntoisia teitä on niin paljon, että rahat eivät riitä päällystämiseen.

Osa vähäliikenteisistä päällysteteistä ollaankin näillä näkymin muuttamassa sorateiksi.

Ely-keskus arvioi jo viime keväänä, että osa pohjalaisteistä on rapistunut korjauskelvottomaan kuntoon. Tuolloin arvioitiin, että pohjalaismaakunnissa on pian 1 500 kilometriä rapistuneita asfalttiteitä, ellei valtiolta tipu lisärahaa.

Korjausrahaa pitäisi tulevina vuosina saada yli tuplasti lisää, jotta edes päällystettyjen teiden nykykunto voidaan taata.

Viime kesänä pohjalaismaakunnissa pystyttiin kunnostamaan vain noin 150 tiekilometriä ja se näkyy nyt asfaltin nopeampana rikkoutumisena.

Pohjanmaan käräjäoikeus on tuominnut noin 50-vuotiaan miehen elinkautiseen vankeuteen Keski-Pohjanmaalla viime kesänä tapahtuneesta henkirikoksesta. Tuomio tuli murhasta.

Mies ampui vaimonsa veljen mökkitiellä Lohtajan Marinkaisissa. Syynä oli kiista mökin käytöstä. Mies tunnusti teon, mutta katsoi syyllistyneensä tappoon.

Tekijä oli mielentilatutkimuksen mukaan syyntakeinen. Oikeuden mukaan esiin ei ole tullut seikkoja, joiden vuoksi rangaistusta tulisi lieventää.

Mies pyysi itse mielentilatutkimusta, mutta perui pyyntönsä myöhemmin.

Riitaa mökin käytöstä

Teko tapahtui Kokkolan Marinkaisissa kesäkuun alussa. Syytetyllä ja uhrilla oli ollut erimielisyyttä kesämökin käytöstä. Syytetty oli soittanut tapahtumapäivänä useita puheluja, joissa oli kertonut tappavansa uhrin.

Hän oli ottanut haulikon, ampunut sillä ensin muoviämpäriin ja lähtenyt ajamaan mökille. Mökin edustalla hän oli ilmoittanut tulostaan auton äänimerkillä. Kun uhri tuli ulos, syytetty ampui tätä 10–15 metrin päästä ja toistamiseen lähempää. Uhri kuoli pian vammoihinsa.

Tekijä pakeni paikalta ja piilotti haulikon ja auton eri paikkoihin metsään.

Syyttäjän mukaan teko oli tehty vakaasti harkiten eikä uhrilla ollut yllättävässä tilanteessa puolustautumismahdollisuutta.

Mies katsoi syyllistyneensä murhan sijasta tappoon. Hän sanoi, että oli lausunut humalassa monesti samanlaisia uhkauksia ilman aikeita toteuttaa niitä.

Hänen mukaansa tarkoituksena oli alun perin oli pelotella uhria, mutta tilanteen nopean kehittymisen takia hän ampuikin kohti juossutta uhria.

Lue myös:

Marinkaisten henkirikoksesta syytetty mielentilatutkimukseen – ampui vaimonsa veljen mökkipihaan, syynä kiista mökin käytöstä

Syyttäjä vaatii Marinkaisten henkirikoksesta elinkautista

Poliisi: Marinkaisten kesäkuinen henkirikos vaikuttaa vakaasti harkitulta – epäilty lähti mökille ase mukanaan

Pääesikunta on saanut valmiiksi esitutkinnan onnettomuudesta, jossa ilmatorjuntakanuunan ammus räjähti varusmiehen käsissä valtakunnallisessa ilmapuolustusharjoituksessa viime toukokuussa Lohtajalla.

Panssariprikaatin varusmiestä epäillään vaaran aiheuttamisesta ja palvelusrikoksesta. Kahta puolustusvoimien ammattisotilasta epäillään palvelusrikoksesta.

Varusmiehen epäillään määräysten vastaisesti lyöneen ammusta toisella ammuksella hänen vyöttäessään niitä. Hän sai lieviä vammoja, kun yksi ammuksista räjähti.

Lisäksi on syytä epäillä, että varusmiesten valvonta ja koulutus on ollut puutteellista.

Asia on siirretty Panssariprikaatin komentajalle, joka päättää sen lähettämisestä syyttäjälle syyteharkintaa varten.

Lue myös:

Ilmatorjuntaharjoituksessa Lohtajalla loukkaantunut varusmies ei saanut vakavia vammoja – onnettomuuden syyn tutkinta kesken

12 varusmiestä joutui uhkaavaan vaaratilanteeseen – puolijoukkueteltta syttyi tuleen keskellä yötä

Panssariprikaatin harjoituksissa räjähti väärässä paikassa

Varusmiehiä loukkaantui ilmavoimien harjoituksessa – puolustusvoimat epäilee pariakymmentä henkilöä sotilasrikoksesta